Taikauskoinen.
Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan
isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin
kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli,
se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen
ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava,
hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi
nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi
vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka
laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä --
alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset,
joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan
kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla
kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki
ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli
suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. --
Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka
parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen
sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen
rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne
vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into
muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta,
sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa
ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna
Johannesta.
Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin
toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä
hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko
siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina,
ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri
tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee
kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut.
Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.
«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen
tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.
Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy
pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. --
«Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«.
Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:
«Kuinka niin?«
«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että
minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«
«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.
«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!«
«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi
Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«
«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«.
«Elämänkiven?«
«Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?
-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee
näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh?
Tiedätte kai siitä?
Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu
ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.
«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä
tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli
kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.
«Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole
sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.
«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?
Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.
«Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan
tuollaisia?«
«Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on
tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme
ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh?
-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita
kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle
Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja
elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän
otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi
jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen
minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja
isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä
kymmenestä maailmassa«.
«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei
ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen
likeisyydessään.
«Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä
kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...«
Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu...
«Ja te paransitte sen? Millä?«
«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa.
Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja
liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa
pois«.
«Ja te kävitte ulkomaalla?«
«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi.
Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«.
«Ja otti siitä aika maksun?«
«Otti«, sanoi vääpeli huoaten.
Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän.
«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan
sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«
«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta
ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna;
tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...«
«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin
tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh!
Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä
elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen
siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla
jossakin hirmuisen suuri vahinko«.
«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla
se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«
«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven
sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka
kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu
likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven
voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä
pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi
sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei
anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja
29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.
«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.
«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin
puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti
paroonia.
«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«
«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.
Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset
seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin
seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona
sairaana?«
«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista
vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«
«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«
«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.
«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.
«Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?«
«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«,
sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«
Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi,
minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.
Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli
kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli
yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti
äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan
naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on
hyvää lyijyä«.
Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa
sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän
vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on
teidän«.
Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään
maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi
pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on
petetty. Menkää kirkkoherran luo!«
Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen
huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66
ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin
sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani
pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun
testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«
Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne
tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.
Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en
minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!«
Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.
«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki
omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- --
mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka
nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle
kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?«
Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui
katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt
ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella
tulevan ratsastaen kartanolle.
«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.
Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa
selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti
nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.
Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin,
ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan
tulevan ylös kamariin.
«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin
avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.
Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.
«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin
tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.
«Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen.
«Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen
kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin
älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille
vähäisen kirjeen.
Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen
«Maria«. Hän luki:
«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni
tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.
«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta
ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«
«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi
nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.
Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään
ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa
pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus
kamariin takaisin.
«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään
vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.
«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen;
häh?«
«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«.
Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään
ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän.
Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja
riensivät kiireesti Turkuun päin.