Marian kirjeen syy.
Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät
tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä
hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se
näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja
tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa
koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.
Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin.
Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien
välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin,
mitään pahaa aavistamatta.
Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain,
niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin
salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja,
joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.
«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri,
seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te
olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.
«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka
silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän
sanoilla jotakin vaati.
«Entä sinä, Mariani?«
«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.
«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas
puutarhaan.
Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt
on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt
unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa
päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin
linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes
vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«
«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On
onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme
onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia
vielä vähemmin«.
«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan
kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä,
josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi
silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin
onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän
väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa
kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen.
Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä
tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.
«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas
kyynele, kun hän majuria katseli.
«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«
«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.
Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan
selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.
Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän
pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri
Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.
Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi
Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös,
hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.
Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat
siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi,
niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään
tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. --
Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan
kamariin ja sitten ylös Marian luo.
Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt
tainnoksiin. --
Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat
hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan
takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.
«Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten
keskeltä.
Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.
«Maria!« sanoi hän.
Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään,
sanoi majuri:
«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko
ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«.