Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun
muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi,
miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli
Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta
puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän
halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän
karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että
Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin.
Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli
Kärmälän surmannut.
Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut.
Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte,
mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.
«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti
viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui,
lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet
vielä«.
Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää
ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.
«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä
lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin
puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt
jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului
puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä
tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna
rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä
ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen
äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä
pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan
mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä
tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan
ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän
pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi
silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet
hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla
linnaan. Kyösti raukka!«
«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi
Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.
«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala
auttakoon häntä!«
«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«
»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun
sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.
«Ylevä neiti!« lausui parooni.
Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa
tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän
paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu
kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että
kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen
mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt
miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan
puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan
paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt
on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.
«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.
Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.
«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.