Petetty.
Olisin kuollut, kurja raukka.
Olisin katkennut katala
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Nämät kummat kuulematta,
Haikeat havaitsematta.
_Kalevala_.
Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla
paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon
ovat he luolasta mukaansa vieneet.
Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se
ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus,
joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. --
Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa
sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin
osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista
voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva.
Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin
lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.
Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?
Ei!
Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä
riippuu sen tulevaisuus. --
Niin on ihmisenkin laita.
Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat
yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren
hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne
kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa,
jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen
mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana,
nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja
rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös
hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät
taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat
saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi
hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä
maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja
huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi
hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo.
Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän
korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana;
mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria,
ihania hedelmiä.
Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata
ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«,
-- sanoi hän.
Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi
istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi
kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän
minä sen. --
Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen
vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko
saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi,
jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti
hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla
hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät;
vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja.
Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän
siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen
ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika
talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi
tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva
hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei
hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen
saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän
tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan
ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut
itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa
onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja
asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää
vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee
tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä
mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon
nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,
Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. --
Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä,
missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä,
mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa
ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan
valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä
maailmassa.
Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja
verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti
paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus
ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras;
hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa.
Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja
ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se
hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen
juuria myöten pilasivat koko puun? --
Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?
* * * * *
Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen
voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen
että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei
elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti
epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö
irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä
nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään
kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee.
Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee
se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan
saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon.
Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin
myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se
kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. --