Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.
Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä
kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. --
Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut
miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi
jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili,
kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa.
Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna
istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten
moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika
jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili
Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. --
Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka
kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut
kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli
nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja
sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa
oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan
värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.
Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän
oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä
varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä
irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi
elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa;
vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se
aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin
tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä
hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan
Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää
kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että
mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua,
ennenkuin täytymys pakoittaa.
Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt,
niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän
lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa
parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.
«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä
moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.
«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon
puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet
näkivät.
Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet
kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.
«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän
tulee pyytämään teitä tanssiin«.
«Tulkoon!« vastasi Maria.
«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi
suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.
«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen
uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus
saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen
tavanneet toisiamme«.
Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta
hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin
surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta
takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän
vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria
kreivi G--n«.
«Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta
niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan
kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt
teidän olevan nyt Turussa«.
«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.
Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat
odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.
«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin
ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti
Maria, alkaa illan iloa«.
«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään
kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.
«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi
kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä
hänestä vapaaksi.
«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä
en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.
«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi
heitä.
«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei
sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri
harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi,
kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me
miehet emme ymmärrä«.
Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla
tämän illan tanssimatta.
«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.
«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon
teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä
hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.
Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa
asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.
«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka
kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene,
Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.
«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä,
menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.
Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei
ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.
Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka
jo ennen vierasten tuloa on alkanut.
«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon
suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.
«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella
äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni
keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se
kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän
nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin
Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta
vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja
kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni;
minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna
sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen,
että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.
Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti.
«Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä
rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette
vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme
pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.
«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän
niin vastaavan. -- No, Anna...!«
«Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta
nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«
«Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on
Maria«.
He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli
majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et
tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.
Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«.
«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta
tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo
Marian tanssiin.
«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä
meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«.
Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri
kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan
pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut.
Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä
kirjettä.
Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea
ja vapisi.
Ja syytä oli kreivillä siihen.
Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin
Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut
valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin
palvelia sinne kysyen kreiviä.
«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.
«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin
loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli
vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille;
se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.
«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä
ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille
kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. --
«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat
mennä«.
Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt
tapasi.
«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää!
-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et
ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut,
vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä
kovempi se on. Muista Katria!«
Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko
asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi
ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi
Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. --
«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«
Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja
luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata,
kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo
täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.
«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole
syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.
Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän
näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen,
ja hän kiristeli hampaitaan.
Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena
kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan
päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa
seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi
nimittää, poltti hänen rintaansa.
Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut
kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. --
Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää
mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä,
kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.
«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.
«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
Maria.
Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa
mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin
tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät
auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta
olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut
olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan
ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli
soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis.
Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli
saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään
malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän
näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus:
«Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.
Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki
puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan:
«Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin,
jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.
Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin
niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän
pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän
alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin
rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.
Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin
kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti
pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt,
että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin
ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen
lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan
kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen
tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa
ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei
tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt
ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei
rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut
aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos
Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta
Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta,
vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se
kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.
Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi
kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat
sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää.
Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.
Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.
Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä
onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon.
Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä
kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että
hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi
kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja
luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni
hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään
ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria
vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei
nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.
Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja
kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän
luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille
sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on
näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin
oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät
ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi
paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli
loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa
arvoa, seisoi hänen edessään.
Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan,
kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi
kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui
unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa
tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin
kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. --
Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui
ja katseli ulos.
«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«
Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät
kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään,
seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.
Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin
niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa.
Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle
tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi,
nähdäkseen paremmin.
«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja
pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He
seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin
mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä,
miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he
odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa,
väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää
saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä
tapausta hupaisena.
Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
Hänellä oli syytäkin siihen.