Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon
pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen
hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen
uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin.
--
Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me
tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. --
«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä,
miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan
sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon
vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen
perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää;
hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä.
Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani
Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja
viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on
poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen
valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte
ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden
muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on
turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.
Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet
harvapuheisen majurin puhujaksi. --
Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.
-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun
ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että
minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua
jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. --
«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni
kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt
Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« --
Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata,
vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte
hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt,
samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat
viikset syrjälle ja suuteli häntä.
«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi
majuri. --
Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili
kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi
kirkas kyynele.
Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut
täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö,
tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.
«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä,
mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja
puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin
äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen
murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen
aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua,
-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun...
«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei
tiedä kukaan!«
«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen
ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä
Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.
«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä
helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä
punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama,
mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä
sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen
tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. --
«Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan
vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen
onnellinen nyt!« --
Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin
alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se
ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille
ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin
ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille
koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes.
«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria.
»Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja
kumminkin näki hän!«
«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna.
«Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle
ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.
-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi
lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan
vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi?
Ja niin on kumminkin nyt.
Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä
Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä
muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen
äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa
Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä
lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei
väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna
tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se
uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon
vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään
toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun
ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus,
sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki
surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän
sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat
heidän väliltään lyönyt alas.
Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset
hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista.
Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja
Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan
näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi;
se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta,
ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän
sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän
Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja
vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen
haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein
nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä,
mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin
kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa
minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän
kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä
vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli
tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista
hänen piti suuremmasti kunnioittaman.
Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt
Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä
sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt
yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn,
rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.
Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät,
kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota
sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä
saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.
-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa
saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä
vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin
voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin
minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä
on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy
ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä,
joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.
Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta
kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan,
mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä
Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.
Majuri toivoi vielä.
«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit
väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa
polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen
ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin
niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin
itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä
Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet
niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon
vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei,
ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. --
«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut
siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut
kateissa olla«.