Johannes. (Lisää).
Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto
näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä.
Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on
katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri
koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken
ollut.
Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka
vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.
«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.
Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat
arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet
piippunsa, joista valkea on sammunut.
«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin
isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä
seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet
takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö
sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«
Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän
kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi
hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin
nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.
«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla
osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua
vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on
maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti
eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme
varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei
minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen,
olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla
Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. --
«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen.
Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä
pitämään«.
Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan.
Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän
miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä
houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä,
onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«
«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt
tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena
Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun
toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun
olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään
niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja,
joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet
pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet
niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä.
Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille,
nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa
kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. --
«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä
kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini
miehen kävi, niin vähän pelottaa«. --
«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö
eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«
«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä
tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi
juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan
erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan
nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli
kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja
sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut
itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä,
etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. --
Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.
Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä,
miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on
pitkä aika«.
«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.
«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä.
--
He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,
Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.
«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa.
--
* * * * *
Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
Lassin, Harmaalan torpparin, luota.
Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan
ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi
he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin
lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä
merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä
taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia
jään?«
«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.
«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole
sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän
on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu
mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin;
mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen
kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän
mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei
ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa
kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden
käsiinsä«.
»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa,
että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on
hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt,
olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«.
«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin
hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit
kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi
kaivaa järviä«.
«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. --
Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen
puheeksi. --
«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa
kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma,
miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä
siellä itse ollut -- --?«
«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että
meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on
ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina
kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja
paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.
«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra,
päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.
Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo
ja laski kätensä hänen päälleen.
«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.
«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.
«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän
joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko
häntä«.
Sanottu, tehty.
«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra
siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«
«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän
tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?«
«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on
metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.
«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!«
Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.
Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään
miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. --
«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.
«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne
tien syrjään maata laskeut?«
Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos
sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.
«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen,
olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä
on kiire«.
«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«
Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.
«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole
tuollaiset«.
«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.
Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten
maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes
ahnaasti kuoletti nälkäänsä.
«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et
mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« --
Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään
vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:
«Minä seuraan teitä«.
Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.
Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi
kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni
ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.
«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.
Johannes kuuli Mikon sanat.
«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.
«Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä
oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö
Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«
«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti
veljeään.
«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,
Korven Tahvanan töllissä«.
«Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi
Aappo Sakarille. --