Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli.
Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi
matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa;
minun tilani on sitä mustempi!« -- --
Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin
heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.
Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki
enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän
silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:
«Matkalle!«
Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt,
kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti
maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän
istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa
taas.
Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru.
Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel
haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.
«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus
ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei
kumpaakaan maailmassa löydy«.
Nyt voi hän ajatella.