«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä
lukua -- --«.
«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista,
että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun
oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni
kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.
«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen
nähnyt«.
«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä
tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi.
Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin
ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen
tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin
palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei
sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä,
arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat
akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua
kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.
«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo
vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.
«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin
päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi
terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa
kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo
entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät
saisivat silloin kaikki«.
«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«
«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän
velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen
kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista
kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.
«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen
akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.
-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- --
«ymmärrät!...«
«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon
pää näkyi.
«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on
serkkuni...«
«Helvetissä...«
«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!«
«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.
Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.
«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«
«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! --
Onnea!«
Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän
kulkemaan jupisten itsekseen:
«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» --
Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti
hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista.
Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat
paukkuen jyrisivät.
Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin
onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten
vehkeet tyhjäksi tehdä.
Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen
katsahtanut.
Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi
vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei
ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän,
Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin
jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. --
«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään!
Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita!
Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut
ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka
taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on
pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa,
torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...«
Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.
«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun
täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano...
Hiljaisuus, urhous, voimaa!«
Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta
kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen.
Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili
taakseen.
Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei
vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla
muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.
Kyösti lähti kulkemaan.
Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi
kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa
seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään,
kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä
hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti
kiireesti juoksemaan. --
* * * * *
Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.
Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut
sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta
sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja
lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut
rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!
Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on
ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä,
joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän
umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:
«Raha on hänen elämänsä«.
«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä
panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne
rikkuvat«.
Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli
särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi...
Ukko nousi ja veti kiini salin oven.
Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja
akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta
akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle
konttaamaan. --
Siinä onkin jo mies.
Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan
kynnyksellä. -- Vaan silloin...
«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan.
«Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat,
eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että
joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«.
Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies
selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku
voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä
takasin.
Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki
tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun
leimaukset valaisivat näitä molempia!
«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.
Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.
Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi
vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:
«Johannes, veljeni!«
Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
Molempain asema oli kummallinen.
«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma
aikomuksesi ei onnistunut«.
«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi
Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn,
miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja
siis onneton«.
«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi
onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen
on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään
haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi,
palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --«
Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.
Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen
toisensa?
Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella
katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi
hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun;
piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.
Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut.
Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin
muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen
pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. --
Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että
hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä
poltti. --