Pirullisia aikeita.
Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat
kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.
Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko
unen helmassa? --
Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella
mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.
Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä
puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun
semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa
korvaa. --
Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi
tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä
sade ole lakannut.
Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä,
laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien.
--
«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.
Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti
ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« --
«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei
ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika
oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa
niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« --
«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! --
Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. --
«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun
maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo
toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä
noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä: