Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt
sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä
oli tapahtunut.
«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi
hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala
rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä
puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen
kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan
elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja
hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen
morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.
Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria
viimeksi mainitsi.
Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. --
«Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä
--?«
«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän
rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja
lausuessaan silmäillen Klausta.
Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.
Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He
näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.
«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä
olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus
ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«
«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita,
jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa
keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi
vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin
saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.
«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen
tiennyt!« huusi parooni.
«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran
rakastanut!«
«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.
«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos
minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.
«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä
kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...«
«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...«
«Surmannut itsesi!«
-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on
Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti
lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut
itseni«.
«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en
ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun
surmaamaan itseni«. --
«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait
salaisuuteni«.
-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on
jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on
vielä salaisempi kuin ennen«.
Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.