Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat,
joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla
ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa
seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se
tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan
sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka
saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän
itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin
olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi,
seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. --
Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän
kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi
se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli
kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona
hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon
liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta
rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt
väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi
kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi,
kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan
partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän
voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä
heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja
sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus
ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin
hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää
tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä
murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti
muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa
oli.
Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi
Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet
muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen
sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja
varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan
herätä.
Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja
vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi
sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.
«Johannes! Johannes!« huusi hän.
Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä
oli ollut ilon kuva!
Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja
lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja
joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten
niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja
muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja
vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei
enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.
Näin lepäsi hän muutaman minuutin.
«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi
hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he
jättivät hänen isänsä kanssa kahden.
Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla
äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän
ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja
vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän
rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian
luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.
Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.
Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle
olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen
kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset
voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä
entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei
kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään
kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli
Marian toivo voimissaan.
Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin
parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän
nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on
hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.
Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa
ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa.
Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha,
joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin
Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut.
Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet
hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan
samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta
toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen
aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti
Annan.
Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli
hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti
makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli
hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti
hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana
huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi
ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen
ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen
sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä
sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat
päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja
eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo
näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.
Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä
olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen
sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin
hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan
oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä,
ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän
väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa
väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän
muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin
Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen
sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei
hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen
ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä
näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa
selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.
Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma
onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.
Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö
unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa
lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut
iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän
oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos
katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen
menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.
Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko
valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita
kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos,
jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti
sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki
Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa
silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen
silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi;
mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi
ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:
«Pelastettu!«
Maria oli kovaa sotaa käynyt.
«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes
mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni
kevytmielisyyttä?«
«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.
«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä
Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt,
miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja
kuolemaani saakka rakastan«.
Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.
«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen
viereen.
«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.
Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli
turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin.
Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta
hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja
kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten
vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi
pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut
takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen
käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.
* * * * *
Katsoi aamun, katsoi illan,
Ei tiennyt mihin katosi.
_Kalevala_.
On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen
sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.
Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli
suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo
kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä
Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä.
Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen
kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän
hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti
kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan
Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä,
kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin
ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä
olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« --
Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut
elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä
astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten
sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja
Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli
Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi
Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä
keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin
maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän
syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta
itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita
hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.
Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun
takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi
hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa,
ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin
saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän
Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli
Marian vieressä ollut niin onnellinen.
Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.
Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
Viimeinen ilta oli käsissä.
«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla
kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme,
täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana
olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne
lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että
Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin
aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei
eroita heidän välinsä pituus«.
«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta
talooni, kun tiesin tuon asian!«
«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi
tuli«.
«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä
olisi nähty semmoisia kuin nyt«.
Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä
silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä
levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas
kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä
ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän
heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin
istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä
aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta
aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän
oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin
hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.
Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.
Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut
juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän
esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin
oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski
kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«
Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:
«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat
tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit
minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt
loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä
on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni
ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni
on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala,
Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin
kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus:
Johannes! Mutta -- hän katosi«.
«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja
sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama
sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani.
Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä
kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt
puhkeemattomain pilvien taakse«. --
«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi
kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et,
sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle,
ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen
ylös«.
«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et
kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino
minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa
onnetonta Mariaansa!«
Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi
hän ylös ja lähti kamaristansa.
Pihalla näki hän Klaus paroonin.
«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.
«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«
«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«
Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä
huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.
Siinä itki hän.