Maria.
Ei ole lepoa lehossa,
Eikä onni oksapuiden
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni,
Vaiva herättää valolle,
Uuden päivän paistehelle.
Vanha runo.
Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat
haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä
laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset
iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät
mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä,
iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme.
Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi
hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki.
Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.
Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat
hirmuvaltiaista hirmuisimmat. --
Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme
tunteiden vallan.
On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla.
Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta
väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän
ääressä istuu ja kirjoittaa.
«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.
Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.
Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin
ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä
tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni
pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit
tavanneesi kreivin?«
«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan
teidän talossanne«.
«Te kuulustelitte Johannesta?«
«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli
turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on
samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin
kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.
«Kummallista!« jupisi majuri.
Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian
laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.
«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan
kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...«
«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei
parasta ollut toivomista.
«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.
«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua
hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän
entiselleen enää, sitä en minä takaa«.
«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä
sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.
Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka
tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena
ylös.
«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja
minä...«
Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö!
Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen
hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen
silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun
vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat
aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän.
Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.
«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja
lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet
syliinsä ja kantoi hänen kamariin.
«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria
iloisella äänellä.
«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman
ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi
liikutuksesta.
«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle
antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen
jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait
lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi
kamariin Mariansa luo.
Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän
istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.
«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä,
menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä,
mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.
«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.
Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin
tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat
antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa
enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.