Aaveko vai ihminen?
Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli
nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä.
Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä...
Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi
ukkonen pilvissä.
Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän
tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt
Annan katoovan.
«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«,
ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. --
Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina
tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.
«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä...
Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika
mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«.
Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli
kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin
taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän
tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.
Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.
«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä!
Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä
tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa
vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on
neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain
vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta
minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että
myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.
Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin,
niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut
mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs
Johannekselta.
Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden,
kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi
neiti Maria?«
Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman
vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan
sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä.
Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla
teidän tykönne«.
Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi
mennessään: «Hyvä on alku!«
Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori
kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi
käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan.
Anna, Anna parka! --
Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen
jyrisi likempänä.
Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan
mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään
luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.
Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun
hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.
* * * * *
Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta.
Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse
ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän
kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja
kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli
yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja
ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta
kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.
Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri
--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.
«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä
kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa
taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua
rahaa.
«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä
on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa.
Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«
«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!«
«Niin Leist!«
«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...«
«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa
itseänne, luutnantti!«
Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin
kuolema.
«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen
sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.
«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.
«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä,
missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«
Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:
«Veljeni!«
«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä
en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä.
Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria!
Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon
maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on
lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä
yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka
muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria
verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti
iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa
Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen
jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä,
rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee
Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt
varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen
ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan,
illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri,
joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän
kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin
puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa
Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä
kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä!
Veljesi Theodor!«
Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.
«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen
malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei
ollut elämään«.
«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.
«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo
aaveita«, nauroi kreivi.
«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.
«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa
minun kimppuunsa!«
«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.
«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.
Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus
seurasi samassa.
«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.
«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi,
malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa
vastaan«.
Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi,
kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei
minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.
Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän
hänkin!«
«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini
on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. --
Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen
oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän
melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa
unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.
Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän.
«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«
Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.
Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen,
nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun
poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan
teitä«.
Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä
muutamia viinilasia ja jätti seuran.
Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme
kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti
laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«.
«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä
olet, tottamari, onnen lapsi!«
«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. --
Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois,
miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos
viimeiset.
«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies
mennessään.
«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava.
Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen
poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa
nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.
«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän.
* * * * *
Marian kamarissa istui Anna.
Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika
parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet
puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta,
paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika
ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä
laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin
umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi,
on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.
Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase
ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen
juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi
sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta
umpeen kasva.
Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen
oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka
pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen
oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka
turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin
taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa
tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat
kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen
onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun
luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa
liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään
kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen
silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun
hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä
askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen.
Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta
ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet
syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista
tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.
Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi
silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen
omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin
vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi
hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. --
Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle
oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo;
hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen
herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli.
Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen
ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan
takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava
sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät
ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun
päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä,
hän silmänsä avasi.
Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä;
hän suuteli kukkaa.
Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa
vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla
hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,
Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta
tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.
Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.
«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en
tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki
ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet
olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette
vastaa?«
Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.
«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti,
minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin
nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt.
Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte,
niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut
sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen.
Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja
ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.
Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse
omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen
lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei
tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit,
innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut
herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.
Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi
rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut
mitään.
«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä
parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja
sinä et vastaa?«
«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.
«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun
olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen
sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.
«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin
olisi luullut Annassa löytyvän.
Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.
«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin
sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta
vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.
«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne
ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi
selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.
«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on
musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan
tähden!«
Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen
ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen
aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.
Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan
makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.
Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada
vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.
«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna,
jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.
«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.
Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.
«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella
vaaleaa naista.
Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna
nähnyt.
«Jumala! Johannes! Auta minua!«
Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse;
hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän
hänen suoraksi lattialle.
«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.
Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän
luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten
hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa,
seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.
»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«
«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä
neiti Marian kamarissa!«
«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili
kreivi.
«Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla
luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös
Aurajoesta. Hän on hukkunut«.
Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos
taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen
toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun
hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä;
niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.
Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.
«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«,
sanottiin.