Anna.
Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen
serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen,
joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta
oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä
aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna
tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva
astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen
juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin
juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin
tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä
maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan
poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat
nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli
onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.
Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta
sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen
saada.
Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä
runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen
sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa,
oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka
tietää pian kuivettuneena kuolevansa.
Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen
muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi;
mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän
siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.
Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.
Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja
kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.
Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona
viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään
Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi
uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen
silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.
Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin
kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä
iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa
oli juhlapuvussa.
Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
Johanneksen puolesta.
Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna
peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen
hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta
nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään
onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.
-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän
sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. --
«Minä tulen«, vastasi Anna.
Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna
juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän
ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa
ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri
rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä
kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa
puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?
Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.
Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä
hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle,
jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana
vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli
asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli
suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä
olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna
tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa,
kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa
talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään.
Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja
mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut
Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta
tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa.
Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi
tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut
onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen
oman sydämensä haavoittamisellakin.
Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka
majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä,
ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan
havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli
jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä
seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin,
jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen
sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille
oli kirjoitettu ainoastaan:
«Varo sydäntäsi, Maria!«
Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se
totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä
Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan
sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin
oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti
samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«.
Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen
pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän
paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus
tällä varoituksella oli.
Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja
majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen
majurin lähteneen Harmaalaan.
Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen
voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen
sanomantuoja Harmaalasta.
«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.
«En«.
«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella
äänellä.
«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin
lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.
«Puhuiko hän mitään silloin?«
«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa
hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- --
Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...«
«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on
mennyt?«
«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski
minun kiireesti kulkea«.
Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli
tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi
tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei
saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä
vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. --
Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt
ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja
itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan.
Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei
varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli
jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on
kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää
saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen
kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut.
Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan.
Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen
kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen
onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli
Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen
onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä
hetken. --
Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta
luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu
pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa
kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä
saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja
havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja
puhkesi katkeraan itkuun.
Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo
enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut.
Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. --
Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut,
silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina
hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki
nyt katkerammasti.
Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.
Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen
poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen
silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei
kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen,
kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin
nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.
Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta
levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa
kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä,
joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti
samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli
Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen
päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen
matkalleen.
Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo
nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat
yhtaikaa. --
Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein
samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut
nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään
Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä.
Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin.
Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist
hänen akkunansa alla ja näki hänet. --
Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket
aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi,
vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen
poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli
majuri --sen kotimies.