Se oli ukkosen ääni.
Yö joutui, myrsky alkoi.
Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan
edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.
Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi
tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan
henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee
tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät
hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä
katkerammasti.
Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se
on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä
uusilla kyynelillä.
«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen.
«Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän
Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole
tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes,
Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo
kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat!
Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi!
Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi
minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa
rukoilla«.
Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:
«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit.
Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun
elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä.
Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et
ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi.
Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo
Johannes«.
Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen
jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.
Maria oli vetänyt akkunan kiini.
«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman
hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä;
minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen
vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla
onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen
niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«
Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.
Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.
Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin
murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen
tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen
kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.
Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.
Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt
olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.
Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys
entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.
Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla
Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen
kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.
«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän.
Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.
Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan
seisoi hän.
Hän näki kumminkin!
Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän
suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten
nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten
huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta
juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta
vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli
juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa
hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi
Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi
sanan: Maria!