Ukkos-ilma.
Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee
hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on
vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset
tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet
koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.
Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa,
tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys
sydämen nielee, kuka auttaa silloin?
Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran
suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.
Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.
Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.
Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse
kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän,
jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut
kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle
antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se
oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria,
olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.
Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka
juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian
kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei
mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian
luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän
olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka
näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan
vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei
tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä;
mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.
Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja
uhrasi samalla oman onnensa.
Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin;
hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen
luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut,
jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli
mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei
vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa
Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo
kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.
Maria rakasti töllin lasta.
Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi,
olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen
sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi
tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma
sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus,
ennenkuin hän heräsi.
Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi
yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.
Hän pettyi.
Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha
sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa
verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa
ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.
Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja
haavoittaa heittäjänsä. --
Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut.
Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä
vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin.
Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat
nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut,
pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma
leikin häiritsi.