«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen
sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää
itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.
Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli
hän siirtänyt sen omaan sormeensa.
«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.
Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä
istui, ei silmä vielä eroittanut.
Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli
luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui
airoihin ja lähti odotettua vastaan.
Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä
kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos
olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi
siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.
Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen
päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän
ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka
puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita
eivät laisinkaan ymmärrä.
«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan,
kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«.
«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se
olisi sinun mieleesi..?«
«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat
sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys
lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin
suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja
Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet
tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en
välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.
«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia
oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha,
ha!«
«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten
eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi
apulaisen saaneen rukkaset«.
Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
Mariaa?«
«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi
tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras,
sanoo sananlasku --«.
Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä
naisen.
«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.
«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.
Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.
Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena
seurasi Klaus veneellään.
«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.
Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan
toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut
minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä
katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen
Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen
silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin,
ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt,
viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne,
istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta.
«Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä,
nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja
Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene
sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«.
Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli
niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei,
ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä
koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan
kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja
uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä
tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos
teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla
murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.
Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
Johannes meni?« kysyi hän.
«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin
sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.
Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä
hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen
sai kaikki uudesti kertoa.
«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.
Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään
ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi
mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä
kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään.
Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä,
mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi
suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.
«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee!
Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin
ovat soutajat joutuneet?« --
Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen,
hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra
koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä
olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä
olen onneton!«
«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi
kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan,
siinä on koko asia«.
Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus
ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.
Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli
levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi
jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.
Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli
kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät
koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt,
olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän.
«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan
ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.
Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen
sydämestään kadonnut.