Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.
Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä
maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole;
ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla
kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita
koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma.
Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella
kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.
Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla
kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä
lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu
näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka
jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään
nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän
kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa
kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu
samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin
nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa
toistensa ajatuksia.
Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni
ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet,
siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He
puhuivat ensimäisestä Napoleonista.
«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen
tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus
se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva.
Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty,
ennenkuin saari perustettukaan oli«.
«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan
saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän
ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei
kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja
silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä
Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».
«Hän on ihminen ja -- --«.
«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
Elbaankaan jäänyt«.
«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani
kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta
Jumala varjelkoon meitä!«
«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.
Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni
Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli
hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä
järvelle.
Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen
Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta
käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet
vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären,
kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli
tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan,
mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui
hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt,
että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria
nauroi, hänen sydämensä itki.
«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.
«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria
ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili
ympärilleen.
«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«,
sanoi apulainen.
«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen
itse«.
«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi
apulainen.