«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä
oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen
venettä rantapuun oksaan.
«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen
nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen
huoneen luo.
Nuorukainen seurasi häntä.
«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti
kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte
näyttää minulle?«
Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole
ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin
sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä,
ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt:
kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät
jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen
antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä
kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«.
He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston
saarella seisoo.
«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.
«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?«
«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette
kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte
syyn«.
«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa
toiset.
«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te
olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan,
outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein
vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun
silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt
ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt,
Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet
totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän
suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt,
kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako
halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin
viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- --
Saako?«
«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru
huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi
puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin
neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa,
niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«
Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen
vieressään.
Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe
ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen
toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä
morsiamenaan. --
Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa
asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran
eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa
sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita
Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_
nimitti.
«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen
vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«
Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa
tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä
suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta.
«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut
kuulevinaan Johanneksen sanoja. --
Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä
hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää
tahtonut. -- Maria oli onnellinen. --
Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.
Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon
lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua
onnettomuuteen vielä!« --
Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa,
oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria.
Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle,
samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja
neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun
hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän
puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. --
Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko
yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt,
että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden
väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. --