Saarna.
Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka
silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen
valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken
voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon
säteitä?
Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät
tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista
viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen
katsoneet?
Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.
Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi
sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan
Jaakon poika!«
Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.
«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.
«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan
rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa!
Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.
Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen
katsonut!
-- «Kuule!«
_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta
sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1]
[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.
«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla
tavallista saarnaa«.
Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan
hän hymyili.
Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden,
hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan
ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen
salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen,
Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän
näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.
«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene
usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa
lopetti. --
Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.
«Mikä on oikea rakkaus?«
«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi,
sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka
tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö
riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin,
maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä
oikea, todellinen?«
«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi
rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas,
olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun
sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle,
josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja
joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin
ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee
niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole
mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa
tähden«.
«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi
Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä
sitä«.
«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. --
«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. --
Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa
rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«
«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa,
sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet
tuomitsee«.
«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.
«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus
ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen
tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä
olen hänen«.
«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. --
Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden
sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin
sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.
Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
enemmän tunsi Maria oman itsensä.
Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi.
Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun
hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.
«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa
olennossa. -- Me luulemme!«
Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta;
rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.
«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«
«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.
«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä.
Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä
huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä
vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.
Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan
saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. --
«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun
ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko
ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«.
«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi
ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? --
Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut
ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä
merellä«.
«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«.
Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi
liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he
toisilleen.
Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei
kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti
päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru
oli nyt kaukana hänen huuliltaan.
Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean
saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä
vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he:
«Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« --
Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät
Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa
eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri
Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä
olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän.
Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä
paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän
odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon.
Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka
viimeisenä tuli. --
Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän
kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.
Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen
silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti
kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla
mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken
puhutella« -- ajatteli hän.
Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
Johannekseen. --
Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi
vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät
suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä
jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä
niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä
selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta
tulevan?_»
«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.
«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden
kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään
meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin
tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.
«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen
talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.
«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.
»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«
«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa
ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän
jokainen tietää ennenkin«.
«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«
«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.