Tunnustus.
R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on
viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko
lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää
peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee
alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut
tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista
R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin --
juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.
Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle
selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä,
kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat
tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja
kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi
pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs
nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.
Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan?
Tänään tahi ei koskaan!
Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee
lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy
Harmaalaan.
Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset
ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat
siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä
ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«
Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt
saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.
Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja
riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon
säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän
kanssamme Jumalaa!«
Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.
Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --.
Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei
häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.
Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla
poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä
istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten
loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.
Rannalla oli huone.
«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.
«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito.
«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.
«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?«
«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä
pyytänyt«.
«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
Harmaalaan takaisin«.