Juhannus-aatto.
Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen
metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen
rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan.
Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin
ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta,
pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki
kaikissa Marian.
Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan,
kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili
häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty.
Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon
niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä,
vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset
rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut
kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää
tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan
rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo
kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen:
Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli
Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä
vihdoin otollinen.
Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille
tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä
saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«.
Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus
on semmoinen aine«. --
Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä
totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin
perustus Johanneksen mielestä.
Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi
ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin
järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen
ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista
perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen,
vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa.
Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes
osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni
sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla
hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin
miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui
entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan
Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin,
näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja
kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka
tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset
ajatuksensa hänestä.
Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa
iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena
laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä,
suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se
kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. --
Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on
vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin
samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan
yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän,
vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan.
Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti
katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.
Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian
vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut,
hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän
paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt
naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän
ystävyyden sitovan lapset yhteen.
«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla
tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna
olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus,
Johannes maisterista?«
«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas
vaan --«.
«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi
G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.
«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele
valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«
«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.
«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen
otsallensa.
Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan
herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan
näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla
säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä
oksain suojasta hänen eteensä. --
Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka
sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle
seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan
lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen.
Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei
huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi
puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa
värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt
on Klaus sinun ikuinen vankisi --«.
«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea
nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei
tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut
sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.
Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea
nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen
muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei
aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun
ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on
se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä
on jo vuosia kulunut --«.
Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka
kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa
tahdon minä tanssiin mennä«.
«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No,
no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä
--«.
Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon
toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin
kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat
sieltä -- olivathan ne kauniita! --
Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin
lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi
taasen sitä kiireemmin.
«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin
poistaakseen jonkun julman ajatuksen.
«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee
hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän
Klausta, mutta raskailla askelilla. --
Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes
otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.
«Kauniin on tämä«, jupisi hän --.
Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli
Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei
maisteria vielä näy«.
«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli
levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.
«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria
ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään
nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa?
Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se
syynä teidän valintaanne«.
Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä
vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä
syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin
annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan.
Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni.
Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei
minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen
puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä
elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle,
ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.
Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen
vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt
miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän,
«parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.
Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi
taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan
käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä
puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt,
että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma
M.
«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle
Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä
löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.
Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«
«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.
«Mitä ne näyttävät?«
«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien
keskellä --«.
Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en
ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen
kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.
Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.
Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat
kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.
Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota
punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä.
Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle
sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli
niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle.
Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat
ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.