Lehti Marian päiväkirjasta.
«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, --
«ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on
sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei.
-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei
vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni
yksin tallentakoon --«.
«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän
saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni?
Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi
nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään
jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun
hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi
saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi
rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen
minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja
kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri,
ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte,
poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että
minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä
tunnen, mitä minä tunnen«.
«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi.
Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei
itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut
vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä
pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes
tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti
sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta
--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne
totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa,
että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista.
Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka
se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä
minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille
Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. --
Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin
hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että
Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«
Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.
* * * * *
Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä
ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun
hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. --
Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin
Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä
kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen
levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi
tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen
rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän
itse ei uskonut -- --.
Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut
teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis
teeskentelemään.