Uusi päivä, uusi mieli.
Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen
kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa
hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa
sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan
herättämättä häntä.
«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota
nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja
kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi
--«.
Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät,
ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.
Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on
päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen
otsalle.
«Herätkää!«
Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös.
«Antakaa anteeksi!« sanoi hän.
«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä
puhettamme«.
«Kreivistä?«
«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja
oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne
milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja
minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta
tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän
tointa.
Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se
kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?«
kysyi hän.
«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri
kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.
«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää
hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«,
sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole
penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.
Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt
taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.
«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka
mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.
«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta
taloni hänelle«.
Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty,
mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat
sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä
hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut
ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja
nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä,
ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli
majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen
unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa;
majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan
lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli
hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.
Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt
silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut
Johannesta.
Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt
Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle
punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli
tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että
Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.
Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat
vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli
pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.
«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.
«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«
Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.
«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«,
sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla
kuin -- -- sinä tiedät!«
Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat
oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin
hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.
«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.
«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«
«Mariaa?« -- Johannes punastui.
«Niin, Mariaa, armastasi?«
«Armastani?«
«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat
majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«.
«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- --
Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas
Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan
minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät
Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.
Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta
kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä
voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.
«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä
pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. --
«Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut
majurille hänen talonsa katsojaksi.«
«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin.
Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- --
Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli
Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet
elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä
Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa
herättäjää. -- --
Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.
Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.
Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut.
Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta
vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes
selityksen.
«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus,
jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua
halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt
on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«.
«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut
sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot
välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi!
Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana
paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes,
silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä
haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». --
Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi
elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.
Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi
kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea
alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki.