Syntymäpäivä.
Aamupuoli.
Tuli kesäkuun 1 päivä 18..
Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.
Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä,
jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin
ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian
seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana
sanottava Mariasta.
Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin
ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he
olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa
arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan
kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli
sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli
Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti
läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti
nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän
enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä
tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän
voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota
ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät
järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti,
sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät
vaikuttamatta olleet.
Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla
Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja
Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,
synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan
Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli
kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään
Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli
Johannesta.
Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään,
ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei
huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut
häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa,
seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta,
niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla
majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut
suosimaan töllin lasta.
Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.
«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli
mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes
kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä --
-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään
kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi
Johannesta auttaa tämän tietämättä.
Tuon lauseen oli Maria kuullut.
Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari,
jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli
lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet
kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria
ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa
sanomatta mennyt.
Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.
Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria
istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni
tavalliselle paikalleen puutarhaan.
Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen
päätään ja meni Marian luo.
«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö
aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«
Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen
lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.
«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä
toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«
Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä
ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:
«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa
muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan,
taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.
«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi
Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.
«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata
vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« --
Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.
«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa
luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.
Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.
-- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.
«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra
maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella
teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette
tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi
sitä sanaa sanomatta.
«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi
majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni,
siellä on sijaa kyllin!«
Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen
hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun
miettiä illaksi!«
«Miksi niin?« kysyi majuri.
«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä,
että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella
hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren
ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo
kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.
Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen
tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni
nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin
minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi...
Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle
mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään.
«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun
toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten
selvittäminen».
Johannes loi silmänsä Mariaan.
«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen.
«Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle
muullekin«.
«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.
Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen
minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut
velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut
saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.
«No?« kysyi majuri.
«Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti.
Ilta.
Ilta tuli.
Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä
kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat
majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.
Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin
salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan
kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.
Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan
suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui
vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä
ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä,
vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat
nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli,
vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet.
Heillä oli nyt paljon puhumista.
Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen
nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko
kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä
istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä
vierasparvesta toiseen.
«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen
tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa
itsellensä liian suureksi.
«Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen
naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla
kapteini Leistin kanssa«.
Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon
kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä
taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon
tehtyään istui hän taasen liikkumatta.
Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät
hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi,
siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi.
Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli
halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin
salissa, siirtyi hän ovelle.
Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen
sydämensä alkoi tykyttää rajusti.
Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat.
Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut
kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain
kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti
huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin,
sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi
G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset
jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin
Marialta, majurin tyttäreltä.
«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen
korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän
ruhtinattarena».
Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.
Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet
Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen
istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa,
milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s
ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:
«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä
tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne
vastaan«.
«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa
luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte
pyöriä!«
«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien
palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.
Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--,
Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää
«kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.
«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes
vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi
G-- kumarteli.
Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi
osannut vastata. --
-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian
sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt
teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«
Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa
vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«.
Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle
tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän,
»elleivät herrat tunne toisiansa«.
Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.
«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä
syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra
kreivi?«
Johannes jäi seisomaan Marian viereen.
«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua
tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten
linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta
pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi
saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi
piirittää naisen sydäntä«.
Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua
linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«
Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta.
«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen,
olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei
hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen
rynnistäessään avaa portit --«.
«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.
«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.
«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi
aikaa piirittää?« kysyi kreivi.
«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes
huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.
Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.
Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi,
että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi
takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin
olalle.
«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen
kreiviin.
«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«
Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko?
-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet
miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri,
tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on
puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on
ihanaa!«
Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta,
ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.
«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni,
aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi
on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa,
ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«.
«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt
minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.
«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään
tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!«
«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne
katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä;
korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.
Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen
silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt.
Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut
ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne
tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne,
niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo
kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin
antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.
«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa
sota-asiassa?«
«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut
tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin
ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä
pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki
turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi
minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle
totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me
molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.
Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme
tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin
oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti:
«Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta
puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan
sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!«
Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja
pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa
ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui
hänelle nyt niin kokonaan oudolta.
«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa
seisoi.
Kreivi ei ollut kuulevinaan.
«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.
Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta
seisoi kumminkin liikkumatta.
Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi
ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.
«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.
Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän
tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän
kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«
«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt
minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...«
«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut
tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi
anteeksi!«
«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että
kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.
«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.
Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi
riitaveljeään.
«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»
Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten
riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen
perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on,
herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja
kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.
Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä
anteeksipyyntöä«.
«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.
«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.
Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.
«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun
luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani
-- -- --«.
«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan
parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi,
arvonne antaa teidän ensin puhua«.
Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän
änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:
«Hän on talonpoika!»
Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna
selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.
Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet.
Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun
upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi
häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka
majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.
«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi
Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee
suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli
tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.
Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä
naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten
riidoista, me vanhat miehet --«.
Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen
vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.
Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän
näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa
sanomatta seuran.
«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi
Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti
katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.
«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.
Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli
tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan,
sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin
pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi
moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut,
että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan,
koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.
Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että
kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän
ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun
tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut
pahakseen.
Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä
on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan
aiheena nuorten miesten välillä? --
Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata.
Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen.
Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä
tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja
väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.
Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri
puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön
kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä,
mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen
paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä
heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.
Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden
päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen
silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt.
Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien
muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti
niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen
tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen.
Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu
yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu
yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan
tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu
kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä
et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.
Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän
vapisevalla äänellä.
«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.
Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja
huomasi, että hän nukkui.
Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen
silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen,
armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.
Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa,
miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.