Kuori ja sydän.
Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat,
hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen
vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja --
äänen karkeus.
Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin
tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja
teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen
kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut
sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa
tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian
mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa,
että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun
Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin
ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta,
oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. --
Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja
tätä neuvoa aina seuraamaan.
Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle,
köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli
tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt
häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes
tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä
niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja
kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti,
mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän
oikeassa siinä?
Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut,
että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon
kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli
kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja
Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista
ajattelematta.
Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan
päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän
Marian kävelevän siellä.
«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.
Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui
vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän
veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan
miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.
Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa;
mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän
oli tullutkin.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan
hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.
«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja
Johannes oli nyt majurin mielessä usein.
«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät
rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«
Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän
vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että
tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen
puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen.
Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta,
huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti
kovasti kostaa. --
Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän
kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi
Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä
teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla
majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta
Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«.
Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo,
kuuli kummeksien kutsumusta.
«Minä tulen«, sanoi hän heti.
»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä
tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo
Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät,
niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan
oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä
ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi,
näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja
antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä
sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa,
sydämenkö vai kuoren --«.
Ja Johannes meni.
Kuori.
Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.
Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän
ainoastaan kerran puhunut.
Marian kanssa?
Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs
ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu
vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä
entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä
heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten
ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän
aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen,
joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta
-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria
muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian
vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka
usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen
luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka
puhteesta kova myrsky uhkasi.
Maria nousi Johanneksen lähestyessä.
«Minun tyttäreni!« esitti majuri.
«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen
lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.
«Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria.
«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan
tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...«
«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella
äänellä«.
«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en
minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«
Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo
oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.
«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan
tunkeutua Marian sydämen pohjaan.
«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.
«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«
Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi
hän jotenkin kiivaasti.
«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä
ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.
«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«
«Minä olen jo vastannut --«.
«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä
tahdon vastata, koska Maria -- --«.
«Rakas isäni!« rukoili Maria.
«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin
ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.
«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.
Johannes kumarsi.
Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten
puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä
Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin
otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä
salissa.
Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä
silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se
ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.
Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä,
että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta
vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin,
mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.
«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät
minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.
Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.
«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi
Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.
«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.
Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.
Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky
puoliselle.
Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen
ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin,
että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan --
puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden,
puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. --
«Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti
kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun
halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään
-- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen
silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri
häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista
ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli
pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili
suruisesti Johannesta.
«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan
ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden
kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma
sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset
muita tuomitsemaan».
Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä
polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä
puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus --
niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä
nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi
käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet
tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.
«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.
«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.
Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut
koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa
näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään.
Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai
pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.
«Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«.
Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän
söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa,
milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän
pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian
jäljessä.
Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa
tallikamarissaan.
Sydän.
Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla
rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa
ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä
ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.
Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon
muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli
ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden
salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä
syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.
Ketä tuli Johanneksen syyttää?
Itseänsä.
Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa;
mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät,
näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut
olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei
suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi
sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.
Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä,
lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut
Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi
tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei
tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä
vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki,
kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän
eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.
Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen,
mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän
hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa
jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein
maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen
ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko
täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata
hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti
pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi
kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei
suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna
niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen
mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden
opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli
joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee
jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden --
tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut
tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla --
itsestään.
Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi
silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä
kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!«
kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo
luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun
sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä
olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää
tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean
totuuden«.
Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen
kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi,
vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut
tyttäresi sydämeen«.
Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään
kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki
majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.
Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri
nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili
kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti
sarkatakin yllensä -- ja meni.
«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä
puutarhan ohitse.
«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.
«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.
«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.
Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut
kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.
Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita,
vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli
hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta
ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle
ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili.
«Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.
Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen
ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta
ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä
rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli
horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan
oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan
uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä
aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka
muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut
kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo
uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen
meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä
vaikutti -- ja salaisesti.
Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.
Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen
ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän
kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen
oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut
käynyt.
Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka
ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.
Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa
ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi
kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin
huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli
suututtanut Marian.
«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin
kamariinsa.
Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä.
«Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa
hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!«
Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän
päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta
otti, pyytäen anteeksi».
Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä
kummastellen kirjelappu kädessään.
Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä
samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän
silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä.
Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan
taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen
sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas
silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä.
«Sydän!« sanoi Johannes.