Ruusu.
Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä
asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös
lesken sisarenpoika Johannes.
Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui
jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen
ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein,
tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta
tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun
milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.
Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä
kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen
istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset,
ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan
kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.
Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin;
minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --«
Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta
että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.
Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin
aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse
arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen
silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän
hellillä silmäyksillä katseli.
Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan,
liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.
Nuorukainen sulki kirjan.
«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos
pimeään iltaan.
«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi
hänen nimensä.
Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi
valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.
«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on
kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties
olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt!
Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän
omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää
kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen
vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu,
ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä!
Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin
ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen
nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre
on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää
muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka
minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.
Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.
«Johannes!« sanoi tyttö.
Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.
«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«
«Pian kokonaisen tunnin«.
«Oletko onnistunut?«
«Olen, jos sinä vaan suostut«.
«Missä?«
«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«.
Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.
«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«
«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua
ehdoista«.
«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain
serkkuni!«
«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi;
sinä tiedät sen!»
«Minä tiedän sen«.
«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«
«Sen tiedät kysymättäkin«.
Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin
ajatuksiinsa.
«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en
luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi
kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli.
Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani
kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi
minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni,
rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!...
Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...«
Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa;
hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen.
Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen,
juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen
Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston
kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut
Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes
ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti
laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle:
«Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran
haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi
Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi
hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat
loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä
kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja
ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas,
lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän
menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt
itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat
Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen
synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään.
-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän
aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen
kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä;
mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva
asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. --
Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa
Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä
pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.
«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.
Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän
omaisuutensa.
Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan
tullikamaria!« sanoi Johannes.
Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.
«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki.
«Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä
aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.
Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli
pian puolessa.
Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin
tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.
Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat
nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.
«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini
Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun
tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.
«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.
«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka
hänelle annoin«.
«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut
häntä...«
«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla
äänellä, unhottaen seuransa.
«Kuka?« kysyi kapteini.
«Maria!« vastasi veli.
Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän
puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän
oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän
punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä,
juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja,
ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa
ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.
Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen
majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.
Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.
Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte
minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.
Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes
ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä,
mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.
«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että
onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on
kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu,
sillä ne ovat kädellä tehdyt«.
Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle
antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa
vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen
suosiostansa.
Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.
«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?
Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.
«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa
...ll. --
Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen
tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa,
taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.