«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes
kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen
tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon
alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen
elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.
Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes,
joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä
iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa
ja puristi hellästi tämän kättä.
Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun
kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä
minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut
Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja
ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli
puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi.
Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.
Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli
puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.
Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun
tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.
Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä
aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. --
Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on
alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä,
niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.
Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän
kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes
tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen
touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei
kummaa, että luulemme touvon edistyvän.
Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä
rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei
ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka
eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt
meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle,
joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan.
Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.
Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.