Touko edistyy.
Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia
siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana,
näkymättömissä.
Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä
todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.
Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan
välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi
antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle
ruotsalaisen kirjan ja sanoi:
«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«
Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään
ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi
tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut
hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman
ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle.
Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita
hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän
suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen,
töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja
toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.
Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä
vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle
oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän
oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän
viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä;
silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin
itse kirkkoherra.
Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura.
Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia.
Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta
kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi
miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman
kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut
hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja
rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä,
vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla
miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita
kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.
Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli
sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa
oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan,
laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut
tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei
hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin
liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos
maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista
kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos
kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän
nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen
mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan
viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja
hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse
olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä
viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli
onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin
taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja
silloin ei onnettomampaa löytynyt.
Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi,
mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa
kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että
kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra
oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.
«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«,
puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä
kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«.
Onneton nuorukainen!
Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui
hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi
ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni,
milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«.
Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä
nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän
myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.