Toukoa kastetaan.
Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä
uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen,
niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä
taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän
tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei
erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta,
kumminkin haudan levotta.
«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä
olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ,
työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi --
ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni
petäjäistäkään syödäkseni«.
«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos.
Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois
maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla
iloinen, niinkuin muut«.
Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä
alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän.
«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.
Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan
sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi
nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän
kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.
Suru sulaa kyyneleisiin.
Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes.
«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei
kumminkaan ole mihinkään«.
Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.
Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja;
takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita.
Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli
hän jättänyt kotia tahi pudottanut.
Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.
«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä
kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.
Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä
mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa.
Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein
kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa.
Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä
tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet.
Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen
häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes
ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle
miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian
arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve.
Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän
asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.
Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen
etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen
vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään,
ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.
Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen.
Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän
ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa
sielunpaimenelleen.
Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he
puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili
nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi
hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän
keskustelun seuraukset näkyvät pian.
Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina
uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä
jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän:
«huomenna tahdon minä vastata sinulle«.
Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia.
Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä
salaisuuden.
Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt
maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla
surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki;
mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.
«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen
korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi
muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä
kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.
«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen
kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta
kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi
somaa unta viime yönä«.
«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä
ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.
«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu
saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa,
Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.
«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin
meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.
«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti,
vai miksi?« kysyi Kaisa.
«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen
suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin
viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on
kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen
aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«.
«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli
kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi
ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse
aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla
ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä
pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua
vaivansa ja saa lohdutusta«.
«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.
«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka
muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.
«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.
Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät
oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.
«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.
«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi
ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.
Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.
Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä
todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan
kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki
odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon.
Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan
nähnyt.
«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä
saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«
«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva.
«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi
kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten
Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon
perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.
«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«
«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.
«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«
«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei
Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu
mieluummin ja lukee«.
«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta --
annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«
«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«
«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra
hymyili.
«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko.
«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.
«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei
tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin
jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette
Johanneksen kelpaavan?«