Touko on nääntyä.
Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli
ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt
elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se
vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei
tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse
tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä
hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta
kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa
sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi
päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä
hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään
syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä
selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.
Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla.
Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin
ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.
«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten
minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on
onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen
katsantonsa.
«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.
Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa.
Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän
majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten.
Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka
hänessä epäröimistä olivat herättäneet.
Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.
«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.
Johannes ei vastannut mitään.
«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.
Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein
taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut
häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän
laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat
kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean
liekki nousi kohdastaan ylöspäin.
Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.
Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut,
vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan
tuhkaan.
Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän
kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli
päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa
mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän
kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin
takaisin.
Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt
mierolle hakemaan palvelusta.
Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä
oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.
«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella
-- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun
pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja
rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän
oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa
todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja,
punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.
Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta
kirjain polttamisessa keväällä!«
Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki
käsiin kasvonsa.
«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene
kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi
Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään.
_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä
rikkaruohoksi._