KATEUS

I

Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut

naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista

Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa,

vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä

oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen

kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa

naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut

Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja

tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan

alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko

estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.

Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito

Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja

uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.

Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli

ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia

tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on

hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän

uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine

aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen

taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen

selvyyteen.

* * * * *

On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto

lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai

vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa,

ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi

tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka

ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä

joka puolelta.

Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään,

joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät

mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät

yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei

ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus

aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen

käsissä.

Tuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen,

antaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin

on tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman

sukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan

talvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai

kiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat

virsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat

kylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä

oli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi,

tehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin

se horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta

oikeata hetkeä odottaakaan.

Oli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren

veisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti

ikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt

nukutaan ja kylä on pimeä.

Yksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos

sattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä

tuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo

maantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää,

vaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.

Kuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua

mekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta

liikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle.

Vanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin

oikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka

kämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva,

hartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi,

vaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat

ovat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi

mäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä,

Yläpellon vanhassa sikopiirissä.

Miehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä

samea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty

jumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia

tehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu

ruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee

niistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu

lattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten

jalkojen alla limaiseksi liaksi.

Taneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin

puheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä

märkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa,

sammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää

kirkaisten ja siunaten pystyyn.

— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä

pöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa

aletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin

puolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello

kahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa,

Hiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa

vaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi

tässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran

nylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.

— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti

Hiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan

siitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes

ryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun

ikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan

asettuneet.

— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään

muuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle

taritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet

olleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti

herrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos

mennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan

hautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan

väljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman

edestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma

poskeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara,

jos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija.

Kuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava!

— Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa

minua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.

Hän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.

Rengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa,

toinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.

— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko

resu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin

riittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas

vaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se

siirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri

tänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti

heti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti

räähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista

vihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten

neljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi,

työntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan

suutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara

olit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä

koetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi

kostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta

maan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä

noita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota

haarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat

lasiastioista.

— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.

— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen.

— Hae häntä!

— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi

isäntä.

Se oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka

tarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään

ulos.

— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli

katseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä

kuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen

tuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen

roikale.

— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla

purjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.

— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.

— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli

elämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih,

siunatkoon jumala!

Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä

huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan

oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän

kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista

korvista koholla ja alkoi puhua.

— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa

melkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen

lahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla,

oikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen

parempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki

yht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä.

Tämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen

syntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten

kahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko.

Mutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin,

alkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan

ja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs

mitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla,

oikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin

uutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet

haarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No

mitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle.

Siellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan

miehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä

innostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan

heikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen

takapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy

täällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti

hän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan

sitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on,

joko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi

unohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. —

Kyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta

ajan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä

hetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista

kellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko

jo kaksitoista?

Siirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa

taalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä

kuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se

uupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.

— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi

astuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.

Miehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä,

ja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja

mitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää?

Osataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin

tulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se

kyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan

minuutilleen — — —.

— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken

kuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle

ajatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä

ei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun

tietääkseni koko pitäjässäkään.

— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja

komsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli

sakoitettu viinan myynnistä.

— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi

isäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän

on kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan

jalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain,

minä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —

Hän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa

katsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:

— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen

teidän apuanne heti kohta.

Miehet vilkuivat toinen toiseensa ja ympärilleen yhä kummastelevammin,

aivan kuin salainen pelko tai joku paha aavistus olisi iskenyt

heihin. — Mitähän tosiaan sillä on mielessä, mihinkähän se meitä näin

yösydännä, aivan uudenvuoden yönä tarvitsee —?

— Juodaan sen verran vaan, että on paras rohkeus luonnossa, ja

käsivarsissa jäntevin voima. Täytäpä haarikka vielä kerran, Heikki!

Kun miehet pysyivät äänettöminä ja yhä vaan katselivat toisiaan sekä

isäntää humalan voimasta typertynein silmin, eikä kellään ollut enää

oikein hanakkaa halua tarttua vastatäytetyn haarikan korvaan, rykäsi

Kylänpään Kustaa, vanha vakava mies, toinen Yläpellon mökkiläisistä, ja

alkoi puhua.

— Antakaas kun minäkin avaan suuni tähän asiaan, sanoi hän vitkalleen.

— Minä en oikein saa päähäni, mikä isännällä on meininki. Ei suinkaan

meidän vaan — — —

— Äs! ähäytti isäntä. — Ei sinun tarvitse päähäsi saadakaan mitään

muuta, kuin että teet vaan mitä käsketään, mitä minä käsken, joka tässä

olen isäntä ja hallituksen pitäjä. — Mitä? Mitä sinä mutiset? Luuletko

tästä kostohommiin ja rosvotöihin lähdettävän! Ei toki rautaa jalkaamme

hankita juuri kuin elämä alkaa. — Kievari muutetaan, siinä koko homma,

kuulkaa nyt.

— Vai niin, no sehän on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Mutta millä

tavalla sitä tämän paremmin muutetaan? Nythän se on jo tässä talossa.

Huoneet ovat kunnossa, hevoset tallissa, olutta lattiakuoppa puolillaan

ja tässä kuskipoikia vaikka viiteen kyytiin.

— Vaan patsas, nähkääs, tuo punaiseksi maalattu hongan pökkelö! Se

seistä jämittää vielä Alapellon portilla jäisessä maassa, ja se on

se, joka on muutettava meidän portille juuri tänä yönä, juuri sillä

hetkellä, jolloin vanha vuosi niskansa taittaa. Se on juuri se, joka

on ainoa laillinen ja kaikkien nähtävä merkki siitä, että nyt ovat

oikeudet meillä, vihdoinkin meillä.

— Jahaah, vai sellainen homma tässä vaan onkin, sanoi Kustaa

rauhallisena. — Mutta onko se nyt pakosta muutettava juuri näin

yösydännä?

— On, vastasi isäntä tiukasti. — Se on nyt juuri yösydännä muutettava.

Kupernyörin korkea päätös on pantava minuutilleen voimaan, sillä

maailmassa on monta mutkaa, niinkuin jo äsken sanoin, ja tässä meidän

kylässä erittäin. Ja toisekseen, onpa tässä jo kiusaakin koettu

naapurin puolelta enemmän kuin tarpeeksi, loppukoon rutosti siis, kun

on loppumaan määrätty.

— On tainnut Alapelto hyvinkin tehdä pientä kiusaa isännälle tässä

kievarijutussa. Eikö ollut tämä jo kolmas kerta kun olitte huutamassa?

kysyi Kylänpään Kustaa.

— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen

ajan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin

pidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.

— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin

ennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti

Hiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten

tietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin

rengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa,

jossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta,

tulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina,

silloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin

tuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten

hevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat

kyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä

tiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä

tiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin,

sillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää

iankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.

Hän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja

kääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut

mennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt

auki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät

kiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi

sanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään

kuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja

kaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä

voimalla, että multiaisat tärisivät.

— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.

— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty

auki, hätäili toinen.

— Kuka sen jätti auki?

— Kuka siellä viimeksi kävi?

— En minä ainakaan.

— Enkä minäkään.

— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!

— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.

— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.

Silloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsä

Heikin niskaan.

Syntyi yleinen hämminki koko talossa.

Heikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli

isäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva

ääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia

taivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset

miehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä

lauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä

emäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon

tuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.

— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista

juhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili

emäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.

— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan,

mutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt

huomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.

— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa?

tutki isäntä tiukasti.

— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut

siinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa

kätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en

ole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä

erehdystä —!

Isäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta,

katsellen kämmentään.

— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran

hengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa

sieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä

sattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.

— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu,

tai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta

särkyneeseen käteen.

— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi

isäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo

kello seinällä?

— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.

— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä

kommerruksessa.

— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi Kylänpään

Kustaa naapurilleen salavihkaa.

— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja

katkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta

kaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että

teemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan

äsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?

— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että

sinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no,

elä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä

tarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti

ei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän

aamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin

ovipielessä, sieltä otatte ne.

— Joko lähdetään?

— Ihan tällä hetkellä, että lyönnilleen kahdeltatoista olemme patsaassa

käsiksi. Käykää vaan työkalut tallin ovelta.

Koko joukko astui ulos.

— Oli muuta mitä tahansa, mutta kyllä tämä on hauskaa, päätti joku

eteiseen tultaissa, pahasti nikotellen.

Uusi vuosi alkoi, ja vanha täti huokaili hiljalleen tämän maailman

syntiä ja pahuutta, sekä kömpi voihkien sulkemaan ovea, jonka miehet

mennessään olivat jättäneet auki.