SILMÄLASIT

— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä?

huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen,

kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään

tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.

Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja

hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.

Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes

veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät

tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina-

ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille

niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla

asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä

kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla

sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut

lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos

suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli

setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta,

niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin

siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja

oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa

seurakuntaa.

Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui

hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani

aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti

suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa

portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.

— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet

joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka

ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta

sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin

että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni

jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin

kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.

Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen

silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön

äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi

torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että

vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi

koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.

Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään

pöydälle.

— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja

kantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi

hän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan

ja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua,

vieläkö se olisi kuuma.

Tästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä

oli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja

touhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena

itse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten

puhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan

seinältä ja alkoi sillä hangata niitä.

— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan,

puhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin,

sen kyllä tiedät.

— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. —

Mutta sinä kannat aina.

— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään,

vaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni

kumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin

niinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne

puhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.

Hän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään

etäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja

rypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki

selälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää,

otti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten

ottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä

samat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.

— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen.

— Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein

saada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset

kirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.

Hän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta

ikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan

kaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli

puhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.

— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi

viipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin

liian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen

pelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi

kärpäsiä surahti lentoon.

— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin

poikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla

kerran saisi edes otuksen!

Se oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän

närkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä,

pisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti

vallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin,

sillä sinne oli käveltävää useita virstoja.

Topakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa

narttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä

oli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin

roimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä

myöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä

kukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen

kuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää

ja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja

haulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen

laukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.

Uljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua

levottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta

nyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja

hermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.

Hänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken,

mutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei

silloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa

milloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.

— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.

Ja tällainen oli hänen mielikuvansa.

Hän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle,

ettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen,

eksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat

jäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin

silloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua

pitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on

näreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten —

hän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin

jänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen

kuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja

sitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa

miesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja

kun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se

tuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että

jänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin,

ei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen

heitti, ja — — —

Setä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä

etusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana.

Sitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!

— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen

takanaan.

Siinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt

jälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.

— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran

hämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä

toiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme

aamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän

sitten virallisen painavasti.

— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.

— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta

selvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan

ilman asiata.

— Olihan minulla vähän asiaa ja siksipä juuri mukaan riensinkin, kun

näin, että komsarjuksen matka oli tänne päin. Tuo Nummelan Jussi on

ollut minulle vähän velassa ja toi tässä viime viikolla velkakirjan,

jonka poikansa on kirjoittanut — sen poika käy kansakoulussa — mutta

siinä kirjassa ei ole todistajaa. Ajattelin, että poikettaisiin nyt

yhdessä Nummelaan, niin komsarjus todistaisi. Kirja on minulla mukana.

— Äs! Ei minulla ole tässä aikaa poikkeilemaan, sanoi setä

kärsimättömästi. — Eikä ole edes kirjoituslaseja mukanani. Minulla on

vaan jahtilasit.

— Sepä sattui hullusti, sanoi mies. — Mutta eiköhän tuota sentään

nimeään osanne piirtää vanhaa tottunuttaan?

— Ei se niin vaan käy. Velkakirja on tärkeä paperi.

Mies seurasi häntä kumminkin aina Nummelan kohdalle saakka, joka oli

torppa sekin, pirtin ovi aukeava melkein suoraan maantielle. Siinä

rupesi hän uudestaan pyytämään setää velkakirjaansa todistamaan. —

Se olisi hänelle kovin tärkeä asia, sillä muuten saattaa käydä niin

onnettomasti, että Jussi kieltää koko velan. — Piirtäisi vaikka

sormeaan myöten nimensä paperiin. Ja hän pyysi ja pyysi.

Mutta Nummelan isäntä olikin nähnyt miehet maantiellä ja astui

pirtistään ulos.

— Kyllä asia on, niinkuin naapuri on puhunut, sanoi hän, mutta ei

sattunut tähän silloin ketään todistajaa. Jos nyt herra komsarjus

olisi hyvä ja astuisi sisään, niin voitaisiin tässä ottaa pieni tiraus

kaupantekijäisiksi, koska sattuu olemaan hiukan kotosalla. Kyllä minä

otan koiran ja pistän tuohon — noh, katsos sitä, äkäinenpä sinä —.

— Tiana, soh, hyi! äyhkäsi setä. — Ne nuo narttukoirat. — Tiana

häär hyi haraskissa susipraskan sööka täär pasop — — — se on siellä

vallesmannilla kasvatettu, niin ei tahdo oikein totella muuta kuin

ruotsalaista komentoa.

He astuivat pirttiin ja saarnamies otti velkakirjan taskustaan,

levittäen sen pöydälle.

— Jaa, jos minä siitä jotain sanon, niin valehtelen, naurahti setä

katsellen seisaallaan paperia pöydällä. — Mutta numerot sentään näen —

seitsemänkymmentä viisi — ja kuusi korkoa.

— Niin on.

Setä asetti silmälasit nenälleen, vei paperin kädessään niin etäälle

kuin ylettyi, väänsi vielä niskaansa taapäin ja koetti lukea.

— »Minä allekirjoittanut — — —»

— Ei, siinä seisoo »minä Jussi Nummela», oikaisi Nummelan pieni poika,

joka seisoi seinemmällä.

Setä mutisti suutaan niin että huuliparta liikahti, ja katsoi lasiensa

ylitse poikaan.

— Meidän poika, se käy kansakoulua. Tämä on sen tekemä tämä kirja,

selitti isäntä.

— No jo minä ajattelin. Niin, niin, kyllähän ne tätä nykyä niitä

koulujaan käyvät, mitä heissä sitten oppinevat. Mutta kunhan vanhaksi

tulet, kunhan tänne pääset, niin laseja saat käyttää sinäkin, vaikka

kävisit kymmentä koulua. Ja voi käydä silmiesi kanssa vielä niin

hullusti kuin minunkin, ettet tule edes yksillä laseilla toimeen.

Katsokaas, en minä oikeastaan näillä laseilla näe lukea enkä

kirjoittaa, vaikka koetteeksi pistin päähäni. Nämä ovat jahtilasit ja

näillä näkee vaan etäälle. Toiset jäivät tietysti kotiin, sillä eihän

niitä molempia osaa yht’aikaa mukaansa ottaa. Jos olisi kirkas valo

ja paperi tuolla tuvan toisessa seinässä, niin sitten kyllä näkisin

näilläkin.

Nummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:

— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä

pidän sitä täällä ikkunan luona —

— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren

kuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on

kirjoittanutkin.

Poika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman

paksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä

tunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan

nähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut

herra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.

Ja kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan

asian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista

ja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.

— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan

jahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta

vaan keikautetaan — noin — — —

* * * * *

Aamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden

suuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on

rakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä

alkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja

kovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.

Kaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on

hänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea

reppu.

Nyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.

— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään

siltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen

parantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh!

huutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana

häär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana,

sööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme,

ellei tästä — — —

— No nyt!

— Hei!

— Pass opp!

— Ei, ei! Elä sinne!

— Mene sinä tuonne!

— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!

— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!

— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.

Toinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi

täydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä

niinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi

toinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella

kiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.

Hetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään

vaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan,

kiihkeästi ympärilleen vilkuillen.

Koirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan

etemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä

oli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo

tulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti

huomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.

— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä,

vaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi

luullut mitään haistavan —

Hän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein

kovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa

vauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi

sillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen

ympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen

niinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen

ja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa

kädessään painuu veltosti alas.

Koirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.

— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.

Mutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.

— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä

saalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.

Hän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt

melkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen

selkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.

Sedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen

lähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.

— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä

vanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — —

hän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin

— kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten

niinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka

kohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? —

Hänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit,

toiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.

Mutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä

tarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua

avatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa

luonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.