II

Kun Taneli, viisi puolihumalaista apumiestä jälessään, oli tullut

tuvasta ulos, ei hän voinut olla hetkiseksi seisahtamatta portaille

sillä aikaa kun miehet hakivat työkaluja tallin puolelta.

Hän levitti sieraimiaan ja hengähti syvään mielihyvästä.

Siinä oli portaitten vastapäätä noin viidenkolmatta sylen päässä,

jonkun verran alempana naapurin rakennus, kyljittäin, takasivu

Yläpellon pihaan päin, ja keskellä pitkää sivuseinää oli Alapellon

Taavetin makuuhuoneen ikkuna, ainoa mitä koko rakennuksessa oli

Yläpellon pihan puolella. Korkea, vanhanaikainen hirsiaita, ihan

keskelle rajaa rakennettu, eroitti tonttimaat ja talojen tilukset

toisistaan. Yläpellon puolella oli ainoastaan kalteva, kivikkoinen

piha, joka kesät talvet oli lammasten ja sikain tennerryspaikkana,

mutta Alapellon Taavetilla oli rakennuksensa ja aidan välillä

kapea puutarhamaa, jossa vahvan heinänurmen ja leveitten

karviaismarjapensasten keskellä kasvoi muutamia vanhoja, vahvasti

haaraantuneita ja käyräoksaisia omenapuita. Kesällä lehden aikaan ei

Alapellon rakennuksesta näkynytkään Yläpellon pihaan muuta kuin harmaan

painokaton harja ja savupiiput, mutta nyt sieltä häämötti aidan yli ja

huurteisten oksien lomasta pitkä seinä ja porstuanperäkamarin ikkuna.

Tanelin koura meni vaistomaisesti nyrkkiin hänen seistessään siinä

portailla, eikä hän tuntenut kipua ollenkaan särkyneessä kämmenessään,

ei muistanut edes, että se oli siteessä.

Hänen mieleensä kohosi taas tuhanteen kertaan ennenmietityt ajatukset.

Hän oli usein seissyt pimeässä portaillaan tai pihamaalla, joskus

hiipinyt hirsiaidan nojallekin, ja synkkänä tuijotellut Taavetin

ikkunaan, tai vaanivana tähystellyt ikkunaverhon takana liikkuvia

varjoja. Tällä kertaa oli ikkuna pimeä ja koko rakennus kuin kuollut.

— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja

olisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään.

— Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen

tehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. —

Maatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan

makaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on

nyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin

joka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima

vähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin

ennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan

saadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään

pystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.

Miehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.

— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.

— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa

ollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.

— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa

tähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle.

Iskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani

patsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin

syvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.

Hän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon

portille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.

— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat

niin kummallisesti.

— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.

— Soh, mikä se oli?

— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.

— Taitaa olla. Sen kelmin aidatkin risahtelevat. Nyt toimeen miehet.

Lumi tuoksahti patsaan juurella, pian oli paljas maa näkyvissä, ja

he iskivät terästetyt kanget jäiseen somerikkoon, alkaen murtaa sitä

patsaan ympäriltä auki.

Ähkien ja puhkien siinä nostettiin ja pudotettiin kankea, kolme miestä

teki samaa Yläpellon portilla, tulikipinät säikkyivät, kun kova kivi ja

karkaistu teräs iskivät yhteen, ja mäki kumahteli jumeasti. Oli eloa

nyt ja intohimoista ponnistusta äsken vielä niin kuolleen hiljaisella

kylän raitilla.

Mutta maa oli vahvasti jäässä ja huimasti saivat miehet takoa

hangillaan, ennenkuin siitä murenakaan heltisi, varsinkin kovaksi

poljetusta aitan edustasta Yläpellon portilla, johon uutta kuoppaa

tehtiin.

Hiskiias, joka oli kuopan tekijäin joukossa, alkoikin kotvan kuluttua

hiljalleen napista.

— Pannahinen sen Tanelin kalloon, että tällaista työtä teettää ja

tällaisella touhulla keskellä juhlayötä. Olisi syksyllä kaivattanut

sulaan maahan, murahteli hän.

— Ehkei ollut silloin vielä vasikasta mitään tietoa, niin ei ruvennut

karsinankaan tekoon, arveli kulkumies, joka oli kolmantena siinä

joukossa.

— Mutta kun jo kymmeniä vuosia on kievarin pitoa toivottu ja siihen

pyritty, niin olisi häntä jo luullut pitävänsä tässä patsaan tilan

kunnossa aina ja alituisesti. — Elä lyö varpaisiini sinä siinä, hutkit

kuin hullu. — Mikä totisesti meni miehen päähän, kun tällaista teettää

pimeässä ja pakkasessa.

— Minä en ainakaan tiedä, enkä sillä päätäni vaivaa, koska asia ei

minua liikuta, tokasi renki huolettomasti, — tämä yläkertani on niin

hyvässä kunnossa, niin vietävän hyvässä kunnossa. Hutkitaan päälle

vaan, meillä on luvassa lisää olutta, kuopassa on paljon pulloja vielä,

vaikka osan niistä taisi äijä siellä käydessään särkeäkin. — Kas noin,

kas noin, tuollaisia iskuja sitä annetaan, tuollaisia mäjäyksiä, että

on silmät vaarassa. — Kyllä on kivistä maata, ja jäässä. Kas noin

pojat, kun olisi vanhanaikaista taulaa, niin poltettaisiin vaikka

kokonainen kylä. Minä näin sitä vielä pikkupoikana Pihon Aatami

vainaalla. Kymmenenkin kertaa se yön mittaan siihen tulta kalkutteli,

kun sytytteli piippuaan uunin päällä. Senkin vietävä, kuinka sen

karkusta lenteli säkeniä. Noin juuri, kas noin! — Isäntä lupasi lisää

olutta vielä — — —

— Halttama tuliali tallallei

ja pöytä oli kukkurallaan — — —

— Lyödään tahtiin miehet!

— Elä hoilota, on tässä muutenkin ryskettä. Mitähän mahtavat arvella

naapurissakin.

— Sitä on minun vaikea tietää. — Mutta isäntä sanoi, että tämä on

laillista työtä ja kupernyörin määräämää, jos kohta tämä kovallekin

ottaa.

Patsaan kimpussa olijat, isäntä, Kustaa ja Heikki olivat vieläkin

lujemmalla, sillä patsaan ympärystä oli suutittu savella ja

musakivillä, mutta vihdoin he sentään pääsivät sulaan maahan käsiksi ja

hengähtivät helpotuksesta.

— Ei kuulu mitään? kysäsi isäntä huohottaen.

— Ei mitään, vastasivat toiset.

— Hyvä on. Ei sillä, ettei Taavetti olisi kuullut jyskettä ja ettei

hän saattaisi vaaniakin jossain nurkan takana, mutta — ja hän korotti

ääntään — vaanikoon vaan, Taneli on siksi älykäs mies hänkin, ettei

anna kenellekään aikaa välikoukkujen heittoon.

— Mitä koukkuja tässä olisi voitu heittää? kysyi Kustaa.

— Mitäkö koukkuja? Perin katalan koukun olisi tässä naapuri voinut

heittää, oikean hirttomutkan. Sitä se on salaa miettinytkin ja siihen

luottanut, niinkuin tiedän. Mutta katsos, Kustaa, Yläpellon Taneli on

sittenkin peevelin viisas mies, ja ennättää edelle.

— Saattaa olla niinkin, vastasi Kustaa laimeasti, käsittämättä

isäntänsä hämäriä sanoja.

Tämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:

— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että

jos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä

seisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku

herran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin

ennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.

— Jokohan!

— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan------

— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?

— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään.

Meillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi

ainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja

matkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka

on ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu,

ja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni

olla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti

heti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus,

tehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten

ole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai,

Kustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas

ja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin

kuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut

tähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.

— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut

ajatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?

— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain

saivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja,

kellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä,

huomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään,

sillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut

olla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin

kuullut.

— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo

Kustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka

hänestäkin nyt oli päivän selvä.

— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen

omaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa,

sillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän

— — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne

niinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?

— Ei kuulu ainakaan minun korviini.

— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.

— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän

sen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään

liittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas

ihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi

kääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää

tässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on

laillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme

pystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa

haluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa,

hapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta

Taavetin sapen halkaisisi.

Hänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän

sitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä

harmittaa että nolostuttaa.

Heikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan

että kuoppa siellä jo on valmis.

— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.

— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti.

— Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan

vielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.

Mutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan

pakkasessa.

— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi

vaan, että päästään pirttiin.

— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa

joltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein

laulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli

ihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.

— Viitsisikö nyt todella kukaan retuuttaa kyytireessä juhlayönä, en

ainakaan minä sitä oikein ota uskoakseni, arveli Kustaa.

— Mene tiedä, maailmassa on monta mutkaa. Jospa olisi asetettu — —

— Yhden on täällä matka yhtäälle, toisen toisaalle. Mutta kyllähän

nähdään, onko aavistukseni oikea vai väärä. Patsas ylös ensin,

käsirysyyn vaan, komensi isäntä, enemmän toisten mieliksi, kuin omaa

mieltään seuraten. — Sylikaupalla vaan, ei tässä muita peliä tarvita,

kun tyvi on auki.

Kolmessa miehin kietasivat he sylinsä patsaan ympäri ja tekivät vahvan

nykäisyn ylöspäin. Patsas huojahti vähän ja heitti lumisen lakkinsa

miesten niskaan, mutta ei kohonnut hituistakaan.

— Uh! huudahti Heikki ja alkoi kopeloida niskansa ja takin kauluksen

väliä.

Kustaa helisteli hihojaan.

— Katsos pakanaa!

— Nousiko se yhtään? kysäsi isäntä.

— Ei tuumaakaan.

— Toinen tempaus vaan. Se on juutuksissa.

Temmattiin taas kolmen miehen sylivoimalla, mutta yhtä huonolla

tuloksella, kuin äskenkin.

— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin,

sanoi Kustaa.

— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti

isäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta

kuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan

ensin.

Huojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin

suuntaan tahansa.

— Nyt nostetaan.

Vaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää

apua kuin ennenkään.

Isäntä päästi jo karmean kiroussanan.

— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta

kuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja

tänne taas — kas niin.

Nostettiin uudestaan, mutta turhaan.

— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään

— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki

pieneksi leikiksi.

Isäntä närkästyi.

— Elä heljuttele suotta hampaitasi, minua tämä alkaa suututtaa. —

Hoi miehet, tulkaapa sieltä kankinenne tänne alas. Tässä on otettava

painovoima. Kanget joka taholta lujasti kiinni ja paittilasta alle. —

Eikö ole, mitä panna paittilaaksi? — Ei tosiaankaan. Juokse, Heikki,

halkoja tuolta pinosta — Olipa hyvä sittenkin, että ruvettiin sentään

ajoissa nostamaan, koska se on tuollainen visajuuri. Tässä olisi

saattanut käydä hullusti, vaikka alku oli hyvä. — Hst! Kuulittako

mitään?

Joku sanoi kuulleensa niinkuin jotain ratinaa, mutta ei voinut

tarkemmin sanoa, mistä päin.

— Riennä, Heikki. Ota vaan isoja lohkohalkoja, mitä saat.

Se oli Alapellon eteisen ovi, joka oli narahtanut, ja portaille oli

tullut pari ihmistä, mutta eivät patsaannostajat heitä huomanneet.

Eivätkä he olleet huomanneet sitäkään, että Alapellon pirtin

maantienpuolisesta ikkunasta oli jo kauvan aikaa pimein päin katseltu

heidän menoaan.

Heikki toi kantamuksen lohkohalkoja paittilaiksi, ja neljä rautakankea

iskettiin patsaaseen kiinni, hiukan alapuolelle maanrajaa, mistä pinta

oli lahonnut pyelmälle.

— Se onkin oikeata vanhanaikaista tervashonkaa, koska ei ole syvemmältä

lahonnut. Ponnahuttaa kangen takaisin vaan kuin kalliosta.

— Joko pitää?

— Koetetaan.

— Oo-hii — ooh-hiih — oo — — —

— Ei huolita suotta järin huutaa, sanoi isäntä. — Nouseeko se yhtään?

— Taitaa se kipenän verran kitkahtaa.

— Se on peto. Enemmän painoa vaan, miehet!

Kuului ähinätä ja kovaa puhkinata, kun miehet rytkäyttelivät kankiaan.

— Jo nousi ainakin korttelin verran. Odottakaahan, kun minä korjaan

kankeani, sanoi joku.

— Tipahtamaisillaan on minunkin omani, kuului toinen ääni. Vaan kun

kaksi kankea hellitettiin yhtäaikaa, putosi patsas entiselle tilalleen

takaisin niin että jysähti.

— Siellä istuu itse sarvipää tyvessä, kun ei neljän kangen painolla

nouse. Ottakaa tulta ja katsokaa, onko se työntänyt uusia juuria maahan.

Kustaa kumartui patsaan juureen ja raapasi tulitikkuun tulen.

— Haai, pojat, täällä onkin oikea riima tukki, jommoista ei enää

löydetäkään kymmenen penikulman piiristä. Paksunee vaan alaspäin

ja taitaa olla syltä syvällä. Voi vietävä, millaisen maston ovat

vääntäneet. Katsokaahan toisetkin ihmeeksenne.

— Vanhain hullujen töitä, kivahti isäntä. — Häh? Mikä se oli? Kulkunen!

Kuulitteko?

Kaikki olivat selvästi kuulleet heikon kulkusen äänen jostain päin.

Yksi oli ollut kuulevinaan sen yhtäältä, toinen toisaalta. Joku arveli,

että se oli hänen mielestään kuulunut niinkuin Alapellon tallista,

mutta toiset taas epäilivät, että eihän tallissa pidetä kulkusia

hevosen selässä keskellä yötä.

Mutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti

joka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina

kaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla

suolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei

sieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —

Hän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja

vavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva,

sieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen,

mutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset

työaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin

parsinneulat.

Miehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä

tällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa

tehdä näin tulisella kiireellä.

— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.

— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.

— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.

— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei

lyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö —

ja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.

Innostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia

takaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun

patsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.

— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä

maailmaa vastaan ja siinä se seisoo.

— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas

— nyt se on jo mäellä, kuulitteko?

Oli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.

Taneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan

tyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa

työnsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein

nauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen

hengenhädässä:

— Mutta pannaan se aarholliin!

— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.

— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi —

minä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää

painaa?

— Mistä sen nyt sieppaat?

— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja

kaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —

Viimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän

oli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan

riiheensä päin.

Kuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit

kolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla

läähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.

— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?

— Ei vielä ainakaan.

Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen

kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän

maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle

hyvin ja juoksemattoman.

— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas

niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin

tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle —

paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee

korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.

— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.

— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.

— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin.

Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on

oikeus nostaa — — —

Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.

— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee,

vaikka maa nielköön — — —

Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän

kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten

pysytellessä lähempänä tyveä.

— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih----------

Räts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät

mikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli

kaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä

kömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka

kiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli

lonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan

ja kouraili paljasta päätänsä.

Viimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.

— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi,

kun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä

makaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!

Nyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi

todellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä

ei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja

kalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.

— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla

äänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin,

mutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin

pää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei

ainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään

ottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten

pieni kunniamarssi!

Jos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt

siitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi

toista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi

edellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan

retkottamaan niinkuin humalainen mies.

Mutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja

huusi:

— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari.

Hoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!

Hevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin

eteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä

hevonen —?

Hän kiirehti jälestä.

Tallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja

puhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.

— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä

sinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.

— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.

— Mitä kyytiä tähän aikaan?

— Oli joku kestivieras.

— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä

rekeesi?

— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.

Mutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen

perästä. Siellä makasi mykkärässään mies.

— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?

Poika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos

humalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli

pyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan

taloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli

sälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi

tietää.

— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni,

vastasi hän.

— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin.

Ajahan heti meidän pihaan.

— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun

puolestani.

— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta

purren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.

— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi,

herätkää! Olette väärässä talossa.

Mies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.

— Hah?

— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.

— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —

Ja hän pyllähti takaisin rekeen.

Poika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää

reissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä

susilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja

mietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko

aisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi

syytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.

Hän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt

seisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin

humalassa — — —

Samassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui

portaille.

— Kah! Taavetti varmaan — — —

Kiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä

selkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa

silmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa

ottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.

— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka,

tämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta

kiinni!

— No nyt on maailma nurin!

— Kuka se on?

— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?

— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se

tietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti,

kuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!

Koluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin

oven.

— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi,

vaimoväet, tulta vieraskammariin!

Uupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin

että hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin

emäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja

aikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan

oli.

Hän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.

— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin

jalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!

Taneli naurahti ivallisesti.

— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä

on saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja

laillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole

huoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan

ennen ja välttänyt suuren kommerruksen.

— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä,

vilkaistuaan vuoteelle.

— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista

sanoista voit joutua kiikkiin.

— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi

selkämystässä, juoppo?

— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista

— noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa

ovensuuhun lattialle.

Emäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.

Mutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja

haukotteli.

— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni

ulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä

yksi pullo olutta.

— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut,

sanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen

seurasivat asian menoa.

— Eikö me Kirkonkylässä olla?

— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari,

paras pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja

resu tänne, ihan tänne kammariin!

Ja miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille,

heristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja

viekkaasti.