Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että
tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa,
poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa
pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia
tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi
välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna
niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä
en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi
villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se
olisi sentään jo liikaa.
Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet
oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja
antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat
minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä
on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin
käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa,
antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä
omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän
hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti
vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla
päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat
minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä
peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan
makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni —
jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.
Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.
Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut
arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On
puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja
tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa
tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut
jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on
minut pahanpäiväisesti nolattu.
Tässä yksi esimerkki monien joukosta.
Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä
tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta,
äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä
rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä
kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden
avaamaan suuni.
— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen
suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää
siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle,
ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.
Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu
kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä
keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani
kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria
pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa
onnetonta kohti.
— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole
ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu
syrjästä katsoen — — —
— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei
hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä —
— —
— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne
sitä sidettä, sitä laitosta — — —
— Sitä pyhää laitosta — — —
— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko
yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —
— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —
— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen,
perheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —
Koko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita,
ja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle,
joutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin
siihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.
Vihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän
loppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja
eräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin
hurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä
itseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän
sen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys
yhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.
Mutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui
kuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin
joukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.
* * * * *
Minua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon
kokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran
isännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani
vanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset
paperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä
huomioon otetuksi.
Ei kuulunut mitään vastausta.
Tein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita
olisi.
Kartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin
eteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei
minut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.
Vastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden
karpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja
punakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku
paperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan
näköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana
ja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.
Olen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista
ja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti
tulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis
ovea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin,
ja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille
kumartain etupuoleni.
Heidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla
muuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari
askelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun
verran hermostunutta punaa kasvoillaan.
— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?
— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri
meijerin kuukaustili silmäiltävänä.
Hän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman
tuskallisella käden liikkeellä.
— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta
neljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — —
—joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja
teidän kuukausipalkkanne — — —
Hän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi,
vetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta
ollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan
jalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi
korkealle.
Minä puhuin asiani.
— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on
kyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta
todistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai
nuori — minä haluaisin vanhaa.
Hytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.
— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —
— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko
perheellinen mies vaiko naimaton.
Siinä se oli!
Koetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.
— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään,
joita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita,
nähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on
nuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani
vallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi,
hyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille,
mutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi,
hyvästi — — —!
* * * * *
Minulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa
huomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus
erehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.
Sellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin
kaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja
iloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli
levitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.
Minun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen,
jäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha.
Aloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää
ja tehdä sulavia kumarruksia.
Kuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren,
joka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta.
Yht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen
läpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän
olisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein
surumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran
ilakoimisesta.
Oliko hän nuori?
Jaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa,
ja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä
asianomainen itse.
Oliko hän kaunis?
Minun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä
ehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi
minulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän
siitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.
Se seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin
viisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja
minusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa
oikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla,
esitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä
jotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja
puhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti
vielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat:
»sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten
— vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran
järjellistä — — —».
Hän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti
kohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni,
sillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani
jotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.
En oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin
ja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista
repäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä
vanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan
salin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.
Oih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin
kokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko
sinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota
ajatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko
sinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta
olemustani kohtaan?
Tähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös,
toista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara
minua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä
vihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä
ensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —
Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä
täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen
kysymys.
Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun
täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja
suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja
»todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea
asema.