Taipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen
näköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä
kulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin
kartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen,
sillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä
niitä oli useampiakin.
Eukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja
umpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat
huomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä
tekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä,
että »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta
enempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi
tahtonut puhua.
Se oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja
toisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan,
sillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.
— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.
Lauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.
— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin
kerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti
kylläkin väkinäiseltä.
Eukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka
aina oli ollut iloinen ja avomielinen.
— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein
mietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen
ollut.
— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri
vitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.
Mikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei
tehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.
Oli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä
suulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti
todellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä
kiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.
Toisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri
kuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai
hyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman
jälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille
mitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä
lujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta
huolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei
elämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta
kävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa
avatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.
Oli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta,
jommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään
paneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.
Lapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui
levollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen
lattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti
ja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi
otsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja,
mutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti
hän sen pois.
— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se
vaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän
tuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain
muuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki
rientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui
kahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on
mainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa
miehen ja hevosen.
— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin
harkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota
tuskin sentään saa täytetyksi.
Hän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen
leukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja
koetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä
rautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa,
aivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää,
josta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi
onnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän
on pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen
saakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan
vähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi
valtamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä
moneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin —
varsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin
jonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden
seutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan
perille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat
toriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä
ole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen.
— Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan
kavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan
kaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet
käytäntöön — — —.
Halkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan
unohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan
maanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä,
hän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. —
On pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun
tulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä
maanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä
teilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä
toinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat
Kulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun.
»Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee
rekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa
pari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — —
—. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli
vasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin,
aivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä
puheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee
aikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On
niinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla
noloa tällainen — — —
Hänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.
— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä,
eikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään
muuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä
juuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.
Hän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti
henkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä:
»Maija!»
Eukko ei kuullut.
— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti
omaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin
seinäkellon naksutus.
— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko
unenpöperöisenä.
— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.
— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!
— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä —
tuotanoin —
— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä
kumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä
ihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?
— Onhan sitä niin miettimistä — — —
— Sano sitten kerrankin, mitä.
— Se va-asikka, ponnahti Laurin suusta sana niinkuin salpain takaa, ja
hän huokasi helpoituksesta. — Nyt oli, jumalankiitos, alku tehty!
— Va-sik-ka? toisti eukko kysyvällä äänellä ja nousi istuilleen
vuoteelle hänkin. Hänen päähänsä lennähti varmaan epäilys miehensä
järjen eheydestä, sillä hän sanoi heti hätäisellä äänellä:
— Otahan tulta!
Lauri oli jo niinkuin toinen mies, astui vikkelästi pöydän luo ja
sytytti lampun.
— Mitä se vasikka niin sinun päätäsi vaivaa, ettet yön lepoa saa,
miesparka? kysyi Maija emäntä istahtaen rahille ja katsellen lampun
valossa tutkivasti miestään. — Minunhan se on huolenani ollut ja kyllä
se on hyvässä kunnossa, juuri ennen maatapanoa viimeksi juotin.
— Niin, kyllä, vaan nyt se olisi vietävä kaupunkiin, sanoi Lauri.
— Viedään tietysti, niinkuin ennenkin, kunhan ennätetään. Näinä päivinä
se on vietävä, vaan eihän niitten vuoksi koskaan muulloinkaan ole öitä
valvottu, vaikka niitä on viety jok’ikinen talvi.
— Kas minä aijon sen viedä hevosella — kaupunkiin saakka —
— Ahaa! huudahti eukko. — Siinäkö se pykälä olikin? Sitäkö olet
sisässäsi hautonut? Onpa sekin päähänpisto, lähteä tästä hevosella
kaanittamaan tällaista taipaletta muutaman markan vuoksi! Pane hevonen
ennemmin halonajoon, niin on jotain ansiota. Etteikö enää rautatie
kelpaa? Mikä hullu päähänpisto tosiaankin!
Mutta Lauri oli rohkea jo, ja sanoi päättävästi:
— On se sellainen päähänpisto, ettei sitä enää muuteta. Hevosella
lähden kuin lähdenkin vaihteeksi kerran vielä. Ja keli on mainio kuin
kierä jää.
— Ja sitten jäät taas vaihteeksi kerran vielä juopottelemaan Rapakiven
mökkiin, niinkuin ennenkin hevosmatkoillasi, etkä tuo vasikan hinnasta
kotiin tuon taivaallista.
— Voihan juopotella vaikka junassakin kulkee, ja voihan kaupungissakin.
— Ei samalla tavalla. Junasta potkitaan ulos, ja kaupungissa on
poliisit.
— Mutta eihän tässä ole juopoteltu vuosikymmeneen, eikä juopotella
nytkään, sen lupaan ja vannon.
— No mitä varten sinä oikeastaan tahdot hevosella lähteä, kun jo niin
kauvan on huomattu junakulku kaikin puolin edullisemmaksi? tutkaili
eukko.
— En osaa sitä oikein itsekään selittää, vastasi Lauri, mutta niin
minusta vaan tuntuu, että hevosella lähden.
Eukko koetti panna vastaan kaikella tavalla, mutta Lauri yhä vaan
äityi, eikä hänen kanssaan enää auttanut mikään väitteleminen.
Mutta kun hän alkoi katsella vaatteita päälleen ja kurkoitella
pitkää teurastuspuukkoaan seinän raosta ikkunan päällä, tuli uusi
yhteentörmäys. Vaan siinäkin hävisi eukko, sillä kun Lauri kerran oli
päättänyt vielä samana yönä teurastaa vasikan ja lähteä matkalle, niin
hän myös piti päänsä.
— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.
— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä
maataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin
täytyi seurata hänelle apulaiseksi.
Ja hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden
seudussa aamuyöstä matkalle.
* * * * *
Vasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin,
sillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli
tyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista
riippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.
Tienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli
synkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi
nimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu
monet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu
torpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi
Lauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan
hevostaan.
Ei oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin
ja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun
hevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin
lopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat
niille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska
täytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin
puoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.
Sää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven
ilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin
suvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa,
ja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä
lumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi
lakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti
reen perään kenolleen.
Keskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina,
mutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä
kahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen
lumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti
enää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se
oli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli
sitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin,
vai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi
äkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta
tuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä
metsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä
ajanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten
tulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.
Lauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin
selkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut
mitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina
sisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin
se uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut
juuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin
menneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä
veistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt.
Siitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän
paneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan
ajoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta
veropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika
tekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa
paranee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee
itselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh
—.
Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa
juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän.
Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli
monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää
saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä
minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä
kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja
tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.
Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan
tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin
tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä,
laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä
kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna
aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä
ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä
eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja
otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi
sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan,
ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka
askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.
Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin
katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi
aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei
kuulunut valjaitten avaajaa----
Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion
vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei
Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin.
Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli,
ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun
juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi
avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.
Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen
pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.
Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta
täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?