VAINOTTU

Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään

heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta

värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä

vainoojiaan pakoon.

Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista

ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja

ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita

kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena,

mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut

kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei

hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä.

Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon

tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää

ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä

kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa

oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse

oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat

omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin

kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä

puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa

ja heikontunutta heimolaistaan.

Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän,

kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän

päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt

näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli

velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä

valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa,

vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.

Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun

häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt

maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten

vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.

Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta,

huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat

kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle.

Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän

tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä

ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla

siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli,

yli kylien, vainioitten, metsien — — —

Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella

maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.

— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä.

— Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan

ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen

puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.

Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana

juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja

huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken

tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi,

ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän

rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja

toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.

Siellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin

nälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas

valveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja

koiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä

kaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.

— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran,

kuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä

ahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista

saat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne

kestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset

joskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia,

lähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja

ahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän

alku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh,

hauuh!

Poloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa

huolettomia hetkiä.

Oli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean

herraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa

kanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä

hyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista

ei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua,

niin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet

vierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.

Mutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden

aika.

Hänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa

laatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen

seuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä

viikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että

hän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä

kotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti

mennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin

sellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään

pahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko

se hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa

paikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?

Hänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista

lähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka

kohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli

ilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa,

ja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli

suovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki.

Mutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen

veltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä

mihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja

tuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä.

Käpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa

tuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi

ahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.

— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta

ehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä

vetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa

ja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin

metsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi

toisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä

luisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria,

rämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen.

Siihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein

ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen

olisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä

juosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan

toveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut

muuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.

— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö —

niin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin,

pidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —

— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin

hänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi

metsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin

mihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla

torvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja

syömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti

päätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän

sen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen

miehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken

muun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva

kourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon

yrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä,

että hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut

ja hyvänä pitänyt.

— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin

heti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi

kulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä,

ajoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä

typeriä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —

— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan

kiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa

kiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa

hän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin

kauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat

jääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän

yrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —

— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys

seisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne

jäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja

tyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin

vaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta

niin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo

vierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut,

ilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni

ottaa. — Hän oli vapaa — — —

Tämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen

muistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon

poltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki

inhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli

suovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää

velttona käpäläin välissä.

— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?

— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai

oliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa.

Olihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö

tahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän

saanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää

ollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. —

Matoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua

pelkässä tunkiossakin — — —

— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut

pellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset,

niitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan

antaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu

ilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia,

niitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia,

niitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat

olivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —

— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä,

että tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun

on orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta

kauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja

rohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä

tahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —

Joku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä

asunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli

kiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.

— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.

— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton

nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt

näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä —

— — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella

eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan

kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne

kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä

on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa

niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat.

— Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin,

eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi

yhteen — — —

Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä

uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja

kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta

eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —

* * * * *

Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan

pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava

valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa

syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä

värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa

kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.

Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen

allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli

tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia

ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään,

niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos,

mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —

Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia

kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman

iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja

ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan

apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan,

mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi

jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän

puree, puree kaikkia.

Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä

häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen

jalkaan —

— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan

kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka

huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.

— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut

mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —

Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä

potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan

veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat

seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo

jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.

Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin

kuin ukkosen vasama.

— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan

vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.

— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat

hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin

hän oli reijät iskenyt — — —

Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat

ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset

pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla

kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun

olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät

tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat

kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa,

joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja

suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää

hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että

olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään.

Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.

Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut

raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin

että eläimiin.

Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt

puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden,

sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen

tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.

Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään

lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena

takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin

kuollut, tietämättä mistään.

Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen

kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli

raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin

nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat.

Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin

selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos,

vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta

samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —

Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia

herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja

hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan

vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman

kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —

Mutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan

vieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden

korkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle

nurmikolle.