Tiiveliin oli kesäksi tullut herrasväkeä Helsingistä, niinkuin niitten
tapa on pyrkiä maalle virkistymään, vaurastumaan ja kokoomaan uusia
voimia, että taas jaksaisivat talven siellä kaupunkinsa huminassa
kuohua.
Taloa oli ensin kevätkesästä käyty moneen kertaan tutkimassa ja
tarkastamassa. Oli käynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli käynyt
rillineniä nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja
hierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sekä
pantu taksa hevoskyydeistä ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin
kaikki oli huomattu mukiin meneväksi, oli tultu suuressa joukossa ilon
räiskeellä taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat,
harsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja tämä oli tapahtunut muutamaa
päivää myöhemmin, kuin Tiivelin karja hännät sojossa oli ensi kertaa
kirmaissut navetasta laitumelle.
Ja sitten alettiin kesän vietto. Käveltiin talon ympäristössä,
milloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan
yksittäinkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivillä ja kannoilla,
jonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehissä
pettää pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitkä merenruokoinen
vapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen
nähden niinkuin pollari Helsingin satamassa.
Pidettiin luonnon ylistämiseksi jollain mäentörmällä istuen toisinaan
oikeita hartaushetkiä, joissa ei puuttunut huokauksia eikä yleviä
tunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kestää tuntikausia, niinkauan,
kunnes palvelija talon päärakennuksen portailla kumautteli mykevää
metallilevyä merkiksi siitä, että ruoka oli herrasväelle valmista.
Mutta jos sattui pieni kevätkesäinen sateen ryöppäys tai ohimenevä
ukkoskuuro pyyhkäsemään yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja
hameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyssä kotiin, ja morkattiin
Jumalaa, vaikka isäntä seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli
taivasta ja sanoi hyvillä mielin muulle väelle: Jumalan kiitos, että
kerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.
Joskus luettiin, milloin ääneen useamman kuullen, milloin yksinään
hartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa
puhuttiin rakkaudesta, siitä rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin tämä
ihmissuku lisääntyy, kasvaa ja täyttää maata. Ja silloin huokaili se
lihava rouva ja vanha herra yhtä syvästi kuin koko nuorukaisjoukkokin.
Sillointällöin, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun
kanssa talonväestä tai työmiehistä, mutta siitä ei syntynyt koskaan
mitään kunnollista kanssapuhetta.
— Hyvää huomenta, isäntä! On niin äärettömän ihana aamu tänään.
Väki oli murkinalta töihin menossa.
— Päiv — — niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan vähän
sataisi.
— Hm — niin! Mihin töihin nyt menette?
— Sonnallahan tässä ollaan, mutta pelto ryöppyy niin vietävästi.
Sataa pitäisi oikein tuntuakseen. Eivät jaksa tänä vuonna nuo
kevät-touvotkaan — — —
— Vai niin, vai niin, hm — — —
Siellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä
lannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen
oleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.
Kaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari,
häitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka
tyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti
alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät
aina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä
muista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota
usein sylitysten luettiin.
— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin
kylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne
eivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.
— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja
ehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan
jotain tietävät.
— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa
ja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja
ovat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä
metriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät
juroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä
aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää
sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni,
tällaista — Ah!
— Aah!
— Ne ovat typeriä!
— No olkoot, mitä me niistä.
— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia,
etteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne
tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.
— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.
— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään
siihen — — —
He nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen
punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen
käsivarressaan.
— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi
tullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.
— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen
kuoppaansa sisäpuolelta.
— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi
herra.
Ja he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti
talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi
korkeammille maille ja suurempaan metsään.
Vähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui
yhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse
vielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän
eteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen
pieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään
kaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen
korkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia
rankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota
sortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.
Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta
ovi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain
kauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni
yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen,
ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä
sisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli
vanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että
hyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode,
jonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen
asumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain
repaleisia vaatekappaleita.
— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi
hirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt
aivan selvästi tuossa liedellä.
Siellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein
uloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.
— Voi, voi, kukahan sille keittää kahvia?
— Itse tietysti.
— Itse tietysti niin.
— Eihän sillä ole keittäjää.
— Niin, eihän sillä ole keittäjää. Minua niin huvittaisi keittää sille
kahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.
— Ja joisit sitten sitä hänen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sitä
olisi hauska katsella!
— Fyy, mitä sinä voit ajatella! Minä vaan keittäisin tietysti, ja
katselisin, olisiko hän siitä hyvillään.
Herra nauroi ja he jatkoivat leperrystään.
— Kyllä ne »carbonarit», joista luettiin, olivat varmaankin kaikki ihan
tällaisia, kuin tämä meidän sysi-ukko. Pitkiä, rotevia, tummaverisiä ja
tulisia —
— Ja onko tämä mielestäsi niin tulinen? Pitkä ja musta hän kyllä
on — — —
— On hän tietysti nuorena ollut tulinen, sen minä näen nytkin vielä
hänen silmistään. Mutta olihan heissäkin tietysti sekä nuoria että
vanhoja.
— Jos hän olisi viittäkymmentä vuotta nuorempi, niin pelkäänpä, että
saisin hänestä vaarallisen kilpailijan, sanoi herra, taas naurahtaen.
Tyttö painoi vikkelästi kämmenensä hänen suulleen, ja hän antoi sen
olla siinä aivan tyytyväisesti, hymähteli vaan.
— Puhu sinä, mitä haluat, mutta tässä ukossa on jotain intresanttia,
jotain puoleensa vetävää, olkoon niin vanha, niin musta ja likainen
kuin onkin.
— Sitä ei voi kieltää.
— Hän on toisenlainen, kuin nämä muut maalaiset, vaikka kyllä yhtä
juro ja harvapuheinen, kuin kaikki muutkin. Mutta hänen katseessaan on
jotain — oletko huomannut, kuinka hän vastaan tullessa katsoo meitä?
— En ole siihen erittäin kiinnittänyt huomiotani, emmekähän ole häntä
niin aivan usein nähneetkään.
— Mutta minä olen huomannut hänen katseensa joka kerta. Kumma ettei
hänellä ole ollut vaimoa. Vanha emäntä sanoi, että hän on elänyt
yksinään koko ikänsä. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Varmaan
on hänellä nuorena täytynyt olla rakkaussuhteita, sen ilmaisee hänen
näkönsä nytkin vielä. Onkohan häntä petetty?
— Kuka tietää, hymähti herra.
— Niin, kuka tietää. Minä kernaasti kysyisin häneltä. Jaa, mutta minä
kysyn, kun tapaamme hänet ensi kerran.
Mies, joka niin oli vetänyt kaupunkilaisneiden sekä hänen sulhasensakin
huomion puoleensa ja jonka pienen maatupasen lukitun oven edessä he nyt
seisoivat, oli vanha ukko, kautta paikkakunnan tunnettu Tiivelin Matin
nimellä. Hän oli ikänsä kaiken ollut taitava, luotettava ja paljon
käytetty hiilien ja tervan polttaja ja suurimman osan ikäänsä pitänyt
ypö yksinään asuntoa tuossa maamajassa, jonka jo nuoruutensa parhaina
vuosina oli Tiivelin nummeen kyhännyt. Mutta harvoin hän oli kotosalla,
paitse sydäntalvea, jolloin nikarteli yhtä ja toista mökkisessään,
vakkoja, rasioita, pärevasuja ja muuta sellaista. Nykyään, kun
tervanpoltto jo oli vähentynyt, melkeinpä kokonaan loppunutkin, poltti
hän paraasta päästä vaan hiiliä, mutta työtä riitti siinäkin, ja koko
kevätpuolet ja kaiket syksytkin kuljetettiin Mattia talosta taloon,
kylästä kylään miilumestarina. Tiiveli oli suurimetsäinen talo, ja
kun hiilien poltto murtopuista hyvästi kannatti kauppaakin varten,
oli omassa talossa aina poltatettu kolme neljäkin isoa miilua vuoden
mittaan. Mutta kiireimmän keskikesän ja elonkorjuun aikana heilui
Matti joka kesä muun väen mukana Tiivelin niityillä ja vainioilla.
Eikä hän silloinkaan paljon asustanut omassa konnussaan, sillä hän söi
talon pöydässä ja makaili useimmat yönsä tallin ylisillä tai muissa
ulkosuojissa.
Eräänä päivänä sattui sitten, että Matti taas nokisena asteli Tiivelin
kujassa nuorta paria vastaan, kun nämä palasivat aamukävelyltään. Hän
näytti joutuvan hiukan hämilleen, tullessaan niin ahtaassa paikassa
vastatuksin sellaisen hienon herrasväen kanssa, ja koetti kulkea
niin paljon kuin mahdollista aidan puolitse. Mutta hän katseli heitä
kaiken aikaa kulmainsa alta, puolittain salaa, ja niin hartaasti, että
raapasi hihansa vitsan tynkään seiväsparissa, ja hänen katseensa oli
surunvoittoinen ja hänen poskilihaksissaan kävi pieni väre. Lyhyen
hyvänpäivän tehtyään aikoi hän sillä hyvällään rientää ohitse. Mutta
neitonen seisattui ja alkoi puhutella häntä.
— Eikö Matti koskaan ole kotona siellä tuvassaan? Minä niin kernaasti
tahtoisin kerran tulla sinne sisään.
Matti kääntyi ja katsoi pitkään kysyjää.
— Sinnekö sisään? Mitä ryökkinä nyt leikkiä laskee suotta. Eivät sinne
ole pyrkineet eivätkä pyri huonommatkaan sisälle. Siellä on likaa ja
törkyä, eikä siellä ole edes mihin tuollaisilla helmoilla istuisi.
Ja hän kääntyi mennäkseen eteenpäin.
— Ei maar, jatkoi neiti, kyllä se on oikein totta. Matin täytyy kerran
näyttää tupansa meille. Tämä herrakin — hän on minun sulhaseni —
tahtoisi myös erittäin mielellään nähdä sitä.
— Niin, sanoi herra, meitä kumpaakin huvittaisi katsella kerran oikein
yksityiskohdittain tuollaista alkuperäistä asuntoa. Niitä ei nähdä
kaupungeissa.
Hän otti rintataskustaan hopealle hohtavan kotelon, avata napsautti
sen ja hypisti sieltä näppiinsä sikaarin, jota piti toisesta päästä
varovasti kiinni, niinkuin leikkausta tekevä lääkäri lansettiaan, ja
tarjosi toista päätä Matille.
— Saanko minä tarjota Matille tupakkaa? Olkaa hyvä — kunnollinen
aamusavu!
Matti vilkasi sekä tarjoojaa että sikaaria.
— Kiitoksia vaan, mitähän minä nyt herran sikaaria — taitaakin olla
oikein ruuna riima.
— Kyllä se on parempi, naurahti herra.
— Paljon kiitoksia vaan hyvä herra, kiitteli Matti uudestaan ja tarttui
sikaariin, samalla kun herra sievällä, vikkelällä liikkeellä hellitti
hyppysensä sen toisesta päästä.
Matti käänteli kauvan aikaa sikaaria kädessään, kastellen sitä välillä
huulissaan, ja herraspari katseli häntä hymyssä suin. Mutta lopulta
purasi hän toisen pään poikki ja sylkäsi tielle. Samassa hän kuitenkin
suutaan massautellen kumartui katsomaan mihin pätkä oli lentänyt, otti
sen ylös ja pisti tupakkamassiinsa.
— Ei sitä niin hyvää palaa sentään sovi tielle heittää — ahhah, kyllä
lähtee herkästi savu. Mitähän maksaneekaan?
— Kyllähän se maksaa.
— Mutta mietoa on minun suuhuni.
— Sen kyllä uskon.
— No milloinka Matti on kotona, kysyi taas neiti?
— Niin tuota, kyllähän minä nyt taidan jo kotiin jäädäkin, kun isäntä
puhuu vielä suuren miilun pokattavansa ennen heinänaikaa. Patistavat
sepät häneltä hiiliä yhtenään, sanoo hän, niin polttaa heitä sitten.
Mutta mitähän herrat ja ryökkynät sinne nokisille miiluverstaille
tuhraantumaan.
— Kyllä me tulemme, sanoi neiti nauraen. — Ja sitten saamme oikein
rauhassa jutellakin Matin kanssa. Hyvästi nyt vaan!
— Hyvästi, hyvästi, jumalan haltuun vaan!
Matti huokasi pitkään ja jatkoi kulkuaan, hieno havannasikaari puoli
mittaansa suupielessä.
— Näitkö niitä hampaita, kun ne sikaaria purressa tulivat näkyviin,
sanoi neiti kumppanilleen, kun he olivat poistuneet vähän matkaa
Matista.
— Kyllähän ne olisi joskus hyvät olemassa sellaiset aseet, vastasi
herra huolettomasti päätään heilauttaen — mutta eihän niitä ole
kaikilla.
* * * * *
Kaksi päivää latoi Matti puita miiluun mökkinsä edustalla, mekko
märkänä, pää hiessä, sillä ilma oli ankaran helteinen. Kolmantena
päivänä hän peitti sen ja sytytti iltapuolella palamaan. Ja syötyään
illallisensa, kuivaa leipää, suolattua merisilakkaa ja talosta tuotua
kirnupiimää, löi hän lapion lappeella lisää multaa niihin kohtiin
miilun kylkeä, mistä savu pyrki sankempana tupruamaan. Sitten istahti
hän piippunysä hampaissa miilunsa viereen, tuulen alapuolelle, missä
savu karkoitti kiukkuiset hyttyset kauvemmaksi.
Siinä hän istui ja painui mietiskelyyn. Hänestä tuntui hyvältä olla
taas pitkistä ajoista kotonakin, tarvitsematta kyhjötellä milloin
missäkin havumajassa. — Tässä oli sentään täydellinen suoja, jos
sadekin sattui, oli oikea vuode, mihin toisinaan sai heittäytyä
pitkälleen. — Oli jo vanhemmalla puolella alkanutkin kolottaa selkää ja
ristiluita se ainainen maaperissä makaaminen, vaikkapa oli havujakin
alla, vaikka vielä olkiakin. Maa oli sentään aina maa ja varsinkin
öiseen aikaan kostea ja kylmä.
Kauvan hän istui hievahtamatta paikallaan, katse maahan luotuna, kädet
polvien välissä ja sammunut piippu kourassa. Pisti vihdoin piipun
taskuunsa, pyyhkäsi otsaansa ja huokasi syvään. Se oli sellainen
yksinäinen huokaus, jota ei kukaan kuullut, se oli kuin petäjän latvan
hiljainen kohahdus Matin ahon laidassa, joka hukkuu ilmojen avaruuteen.
Ei ollut Matilla tapana huokailla ihmisten kuullen, eikä hän sitä
usein ollut tehnyt yksinäänkään, sillä hänellä oli kaikin puolin hyvä
toimeentulo ja hyvä terveys, ja elämä oli kulunut yhtämittaisessa
touhussa, niin ettei siinä ollut juuri ehtinytkään huokailemaan.
Mutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein
painunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja
silloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt
vitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka,
ja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun
hän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos
kysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin
silkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa
tarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.
Kun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän
yhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen
hohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle
miilulle.
Silloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua
pitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin
hänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle
huitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä
häiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.
— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin
olisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.
Tulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella
puolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi
seisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra
toisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa.
Neitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta,
luonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia
ylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän
niin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka
hänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen
huomiotaan.
Jo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.
Matti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä.
— Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei
voinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei
mielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten
nyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät
tulleet, häntä härnätäkseen — —
Hän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin
niinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli
kulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska
eivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen
elämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen
kallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja
puhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri
sillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä
ennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri
pahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun
puolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä
heidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään
saakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria
ja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt
minulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja
hoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän
niitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee.
— Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi
jonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja
mökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin
yksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se
jääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä
ensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? —
Lieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä,
eipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää
iskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini
kutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah,
sinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin,
kun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin
tyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä
olin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.
Miilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia
kipeniäkin.
Matti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin
mietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan
reikää.
Nuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että
Matti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai
jossain metsässä.
— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi
pelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he
katselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja
jymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.
— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?
— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta
— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan,
sanoi neiti.
— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy
itsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä
käymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.
— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään,
sanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan
Matillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on
pitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.
Matti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. —
Tässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä
pitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä
kysymystä huomannutkaan.
— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa
itsekseen, kysyi herra?
— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin
ja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. —
Ettekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen,
sen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei
muuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee
poroksi.
— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka,
kysyi taas herra?
Matti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi
miettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla
ja surunvoittoisella äänellä vastasi:
— On mennyt, yhden ainoan kerran.
Tämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti
herrasväessä huomiota.
— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?
— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.
— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?
— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa
varteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati
korvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa
— ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä
korvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.
— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.
— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.
— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?
— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut
toimeen tähän päivään saakka.
— Sattui kaiketi joku tapaturma?
— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.
Matti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.
— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista
eikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti
äänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut
vaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.
Hän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun
kylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi
käsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.
Herra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.
— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin
hienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.
— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin
emäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti
todellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta
siihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?
Sana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että
Matin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä.
Mutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään,
innostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa
päästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai
itsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain
tekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla
olemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa
lähennellyt.
Vihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen
murahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.
— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?
— Oli, yhden ainoan kerran.
— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!
Mutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka
olisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää
kiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja
antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.
Aurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori
pari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat
poistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten
nuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen
punainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta
kohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja
istahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui
mietteihinsä.
— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan
— nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin,
yksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se
koskaan sattunut uudestaan — — —
Mutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään
sen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati
sitten vieraat kaupunkilaiset.
* * * * *
Oli kuitenkin paikkakunnalla vielä elossa joku vanhempi, Matin ikäisiä,
joka muisti tapauksen, tämän Matin »ainoan kerran», vaikka se muuten
oli jäänyt jo kokonaan unhotuksiin.
Ja näin se oli käynyt.
Tiivelissä oli ollut mallassauna, ja ihan samaan aikaan oli Matille
sattunut miilun poltto aivan näillä samoilla tiluksilla, joilla hän
nytkin miiluaan vartioitsi.
Hän oli silloin vielä varsin nuori mies, karski ja rivakka sekä
liukas liikkeissään, mutta muuten juro, sekä hidas kulkemaan kisoissa
ja karkelopaikoissa. Tyttöjä hän kyllä aina katseli, mutta salaa
ja arastellen, ja jos ne puolestaan sattuivat heittämään häneen
hiukankin pitemmän katseen, käänsi hän tavallisesti päänsä pois,
niinkuin ei olisi kestänyt niitten katsetta. Ja jos hän joskus sattui
tanssipaikkaan, meni hän johonkuhun pimeään nurkkaan istumaan, uunin
taa tai johonkin sellaiseen, tai jäi ovenpieleen, ja katsella kyyräili
sieltä toisten tanssia, kuitenkin suuri osanoton ilme kasvoillaan. Vaan
jos silloin sattui joku pari pyörähtämään hänen ohitsensa niin läheltä,
että naisen hameen helmat pyyhkäsivät hänen polviaan, vetäytyi hän
vielä taemmaksi tai lähti kokonaan pois, aivan kuin hän itse mielestään
olisi ollut toisten tiellä.
Nyt oli Tiivelissä iso syysmaltaitten teko, ja kuinka ollakaan, kun
Matti oli saanut miilunsa vankasti peitetyksi, päätti hän pistäytyä,
sinne pikipäin katsomaan hänkin. Ja ehkä siellä saisi maistaa hyvää
kuuteloakin, jota tyttöjen oli tapana paistaa saunan kiukaalla. Se
olisi kylmään suuhun varsin sopivaa, mietti Matti. Ja olikin kolkko
ja rämseinen syksyiltä, eikä ollut miilun luonakaan silloin vielä
muuta suojaa, kuin pieni havukota, jossa sateen aikana juuri niin ja
näin säilyi kastumasta; niin että leppoisa saunan lämminkin tuntuisi
ruumiissa erittäin hivelevältä.
Tiivelin emäntä tuli maltan tarkastamasta saunapolulla Mattia vastaan
ja tunsi hänet.
— Kah, mihinkä nyt risti vedetään, kun Mattikin tulee mallassaunaan?
Mattihan se on, sanoi hän nauraen?
— Tulinpahan suotta kerran vilkasemaan. Ajattelin, että jos ne
minullekin antaisivat vähän kuuteloa, vaikka enhän minä niille ole
jauhoja ostanut. Mutta kun eivät antane, niin eiväthän ottanekaan,
vastasi Matti.
— Kun et vaan jo alkaisi tyttöjä katsastella? Mutta eihän tuo aikaista
olisi tuokaan.
— Mitä ne tytöt minusta — — —
— Elähän sano! Mutta hyvä on, että menet sinne. Onhan joku järkevä
joukossa, etteivät ilakoidessaan polta vielä saunaa. Ja varoitahan
meidän piikoja sinäkin, että muistavat sekoittaa maltaita.
— En minä siellä kauvan — minulla palaa miilu.
— No käyt välillä miilullasi.
Emäntä kääntyi mennäkseen, mutta pyörähti uudestaan takaisin ja huusi
kuiskaavalla äänellä Mattia.
— Kuulehan, Matti, mitä sanon. Siellä on se maailman Matleena, minä
pahasti pelkään, ettei se saisi riitaa aikaan taas. Olisin ajanut sen
ulos, mutta en oikein rohjennut. Jos se siellä alkaa vehkeillä, niin
sano niille kaikille olleesi isännän parissa, ja että isäntä lupasi
tulla kantsukalla saunaan, jos mökää kuuluu.
Saunassa oli joukko nuorta väkeä, lähikylän piikoja ja renkimiehiä,
mutta joukossa joku talojen omiakin nuoria, ja syntyi aika naurun
rähäkkä, kun Matti kumartui matalasta ovesta sisään.
— Matti!
— Mitä kummaa!
— Eipä ole miilumestaria mallassaunoissa nähty!
— Tuohon vedän ison ristin, nauroi joku tytöistä ja teki päreellä
ristinmerkin seinään.
— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta
kiinni?
— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.
— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.
— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on
kuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!
Matti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.
— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?
— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän
kuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä
vehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon
hyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.
Matti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen
kädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen
kiinni.
Kaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja
taisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.
— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos
se siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa
siitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa
ja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken
alkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään
niitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!
Matti ei ollut luonteeltaan riidan haluinen, vaikka olikin kuohahtanut.
Hän ei puhunut mitään, oli vaan kahdenvaiheilla jäädäkö ollenkaan koko
seuraan, vai lähteäkö heti pois. Mutta kun hän huomasi, että tytöt
olivat sentään hyvänsuopia hänelle, arveli hän, että joutaahan tätä
lystiä hetken katsella. Ja niin istahti hän uudestaan jakkaralle.
Pojilta oli vilkkaus kadonnut ja jonkun verran matala-äänisempinä
supattivat tytötkin. Saunaan tuntui hiipineen joku määrä painostavaa
alakuloisuutta. Mutta yksi oli joukossa, joka rupatti herkeämättä
ja aina tavan takaa remahti leveään nauruun, siten säestäen omaa
puhettaan. Se oli Maailman-Matleenaksi tai Viina-Matleenaksi kutsuttu
suurisuinen nainen, joka ei ollut erittäin tervetullut juuri mihinkään
seuraan, ei varsinkaan sinne, missä oli muita naisia, mutta joka
siitä huolimatta ilmestyi jokaiseen mallassaunaan ja jokaiseen
tanssipaikkaan. Hän oli vielä nuorekas ijältään, leveä ja rehevä,
mutta oli kahden aviottoman lapsen äiti ja kuljetteli salaa pieniä
viinapulloja hameittensa alla. Hänellä oli erinomainen halu liittää
ihmisiä yhteen, tehdä aviopareja niin paljon kuin mahdollista, ja
kaikkien nuorten rakkaussuhteet hän oli tuntevinaan. Nytkin hän taas
alkoi luetella kuin kirjasta lukien, mikä tyttö saisi minkin pojan, ja
teki valmiita pariskuntia kaikista saunassaolijoista.
— Mutta kuka saa Matin, kysäsi joku ilvehtien?
— Ette te kukaan huoli Matista, vaikka panisinkin kuuluutukseen, enkä
tiedä hänelle sopivaa koko suuressa kylässä, mutta jos asia pannaan
oikealle tolalle, niin meistähän tulee Matin kanssa paras pari ja minä
otan hänet itse, sanoi hän nauraa remahuttaen ja hypähti kaikkien
aavistamatta istumaan Matin polville.
Syntyi yleinen hämmästys ja hetkisen äänettömyys, ja jokainen ajatteli,
että kuinkahan siinä käy, sillä ei oltu vielä sinä ilmoisna ikänä
edes kuultu saati nähty, että kukaan olisi Matin polvella istunut.
Tyttöjen katseissa vaihteli ylenkatse ja pilkan ilme, ehkäpä jossakussa
silmäkulmassa välähti pieni viha ja kateuskin, sillä ihmissydämen
salaisuudet ovat tutkimattomat.
Mutta Matti ei noussut ylös, ei työntänyt Matleenaa polviltaan,
niinkuin yleiseen oli odotettu. Ei hän tarkemmin punninnut, kuka se
oli, se oli joka tapauksessa nainen, ja se aivan kuin naulitsi hänet
jakkaraan kiinni. Ja nyt rupesi taas puhe luistamaan ja kompasanojakin
laskettiin aivan kuuluvasti, poikien parvesta erittäinkin. Tunnettiin
kyllä Matin voima ja Matleenan myrkyllinen kieli, mutta tapaus oli niin
ärsyttävä, ettei voitu suuta hillitä.
— Jopa löysi omansa, kuului joukosta.
— Kun ei vaan olisi Matleenan hameissa särkyvää, jos sattuu Matti
kahmasemaan, kuului toisaalta.
— On siinä koko maailman Matleena.
— Ja sietääpä vaan Matti häntä polvellaan kuin sietääkin.
— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin
tuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin
toisetkin, ehdotti joku.
Puhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan
eikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.
Aluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui
siinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina
sivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi
kautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti
kaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen
hermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa
tiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen
helmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään,
ei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.
Matleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan
hänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita
toiset eivät kuulleet.
— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku
tytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään
huomiota.
Kauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa,
remutessa ja alotellessa jotain leikkiä.
Silloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia.
Hän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan
peräseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun
sivulle.
— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas,
sanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä
tullessani ihmetellyt pitkin matkaa.
Ennenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa,
ponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi
sellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja
pudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan
lattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin
vimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle,
suoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin
kääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai
säikäytetty hirvi.
— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt
ilmiliekkiin!
— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä,
sieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.
Kaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä,
että silmiään pyyhkielivät.
— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.
— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.
— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi
sentään mentävä auttamaan, pojat?
— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa
märässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.
— Säälittää sentään Matin vahinko.
— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne
siellä asiansa hoitavat.
Matti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä
yössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti
multaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi
suuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja
paiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta
purren, että »anna nyt taivas vettä!»
Saapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi
lakkia paljaspäiselle miehelle.
Matti kahmasi lakin ja viskasi hurjalla voimalla tuleen.
— Sinäkö, sinäkö, sinä silkoinen piru, sinä ruokoton eläin, karjahti
hän ja tempasi miilunuijan käteensä, ja tuskin sai Matleena vältetyksi
iskun, joka varmaan olisi murskannut hänen päänsä — — —
Mutta kun väki Tiivelissä joi aamukahvia, tuli Matti hiljalleen tupaan.
Hän oli nokinen, likainen ja niin äärimmilleen uupuneen näköinen, että
talon väki tuskin häntä tunsi. Housuissa roikkui palkeenkieliä, takki
oli repeillyt ja tulen polttama monesta kohti, tukka valui märkinä
suortuvina ympäri paljaan pään. Hän istahti alakuloisena ja sanaakaan
sanomatta ovensuun rahille. Ei maininnut edes hyvää huomenta.
— No kuinka nyt on käynyt, Matti? Kuului tuli tehneen ryöviön yöllä,
virkkoi isäntä.
— Teki!
— Voi vahinkoa! Ei suinkaan vaan ihan hullusti käynyt?
— Ei siellä ole kuin tulinen tuhka jäljellä, murahti Matti.
* * * * *
Sen koommin ei Matti mihinkään seuroihin mennyt. Eikä hän naisia
lähennellyt, eivätkä naisetkaan häntä, vaikka ei hän sentään koskaan
voinut lakata niitä salaa ajattelemasta. Eikä hän koskaan puhunut
tarkemmasti sanaakaan tästä tapauksesta. Vaan jos joku sattui kysymään,
niinkuin on turha tapa usein vanhoilta pojilta kysellä, että eikö hän
koskaan ole edes ajatellut kainaloista kanaa itselleen, niin oli hän
äänettä, tai vastasi aikain takaa lyhyeen ja huokaisten:
— Olen, yhden ainoan kerran.
Ja silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen
otsasta korvan taitse niskaan saakka.