Eräs Komornin mielenkiintoisimpia rikosjuttuja on se, jonka
sankaritar oli _Atalia Brazovics._
Tämä nainen puolustautui mestarillisesti.
Hän kielsi kaiken, osasi todistaa kaiken, ja kun jo luultiin, että
hän oli kiinni, onnistui hänen levittää sellainen pimeys ympärilleen
ettei tuomari osannut päästä ulos sokkelosta.
Miksi hän olisi tahtonut murhata Timeaa? Olihan hän itse kihloissa ja
kulki surutonta elämää kohti, ja Timeahan oli hänen hyväntekijänsä ja
oli luvannut hänelle runsaat myötäjäiset.
Sitäpaitsi ei jälkeäkään murhayrityksestä ollut näkynyt Timean oven
edessä. Ei mistään löytynyt veristä vaatetta eikä pyyhinliinaa; ei
edes uunista löydetty poltettujen vaatteiden tuhkaa.
Yhtä vähän kävi selville, kuka oli antanut palvelusväelle opiumia.
Nämä olivat edellisenä iltana juoneet ja syöneet yhdessä, ja olihan
erilaatuisten värjättyjen sokerileivosten joukossa voinut olla
sellaisiakin, jotka vaikuttivat nukuttavasti. Epäillystä punssista
ei keksitty pisaraakaan palvelijoiden huoneessa, lasitkin, joista
oli juotu, olivat huuhdotut silloin kun yövartio tuli sisään. Kaikki
todistukset olivat raivatut tieltä.
Atalia väitti itsekin sinä yönä nauttineensa jotakin, joka oli
maistunut epäilyttävältä, ja sitten vaipunut niin syvään uneen, ettei
ollut kuullut äidin kolistavan tämän tullessa hänen jälessään, vaan
herännyt vasta silloin, kun majuri oli koskettanut hänen kättään.
Ainoa, joka oli nähnyt hänen vuoteensa olevan tyhjän puoli tuntia
aikaisemmin oli hänen äitinsä, joka ei voinut todistaa häntä vastaan.
Hänen tehokkain puolustuksensa oli se seikka, että kaikki ovet olivat
olleet lukossa ja Timea itse oli ollut pyörryksissä. Kuinka olisi
murhaaja voinut päästä sisään ja ulos?
Jos murhayritys todella oli tehty, miksi juuri häntä epäiltiin eikä
talon muita palvelijoita?
Majuri oli ollut Timean luona yöhön asti.
Eikö joku olisi voinut hiipiä huoneeseen hänen poistuessaan?
Eihän edes tiedetä varmasti, onko salamurhaaja ollut mies vai nainen.
Ainoa, joki tiesi asian, oli Timea, ja hän ei ilmaissut sitä.
Hän piti johdonmukaisesti kiinni siitä väitteestään, ettei hän voinut
muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen kauhunsa oli ollut niin
suuri, että kaikki oli hävinnyt mielestä kuin paha uni.
Hän ei voinut syyttää Ataliaa.
He eivät edes ole kohdanneet toisiaan.
Timea on vuoteen omana saamiensa haavojen vuoksi, jotka vain
vaikeasti ovat parannettavissa.
Mielenliikutukset rasittavat häntä vielä enemmän kuin haavakuume.
Hän pelkää Ataliaa.
Tuon kauhean tapauksen jälkeen ei häntä milloinkaan jätetä yksin.
Lääkäri ja sairaanhoitaja valvovat vuorotellen hänen luonaan.
Päivällä on majurikin hänen vuoteensa vieressä ja tuomari käy usein
häntä tervehtimässä päästäkseen totuuden perille; mutta niin pian
kuin puhe johtuu Ataliaan, mykistyy Timea, eikä silloin voi saada
hänestä sanaakaan ulos.
Kerran lääkäri neuvoi valmistamaan hänelle miellyttävää lukemista.
Timea oli jo silloin noussut vuoteeltaan ja vastaanotti vierailuja
istuen nojatuolissaan.
Herra Katshuka ehdotti, että luettaisiin lävitse ne
nimipäiväonnittelut, jotka olivat saapuneet muistorikkaan yön
edellisenä päivänä.
Tämä olikin parasta lukemista, mitä saattoi olla: kummilasten
lapsellisia, viattomia onnentoivotuksia hänelle, joka niin
ihmeellisellä tavalla oli pelastunut kuolemasta.
Timean kädet ovat vielä sidotut. Herra Katshukan on itse avattava
kirjeet ja luettava ne hänelle. Tuomarikin on läsnä.
Potilaan kasvot kirkastuvat hänen lukiessaan ja se tekee hänelle
hyvää.
"Mikä ihmeellinen sinetti tämä on?" sanoo majuri saadessaan käsiinsä
kovakuoriaisella sinetöidyn kirjeen.
"Se on todella hämmästyttänyt minua", sanoo Timea.
Majuri avaa sen, mutta luettuaan ensimmäiset rivit: "Armollinen
rouva! Huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva", kuolevat sanat hänen
huulilleen. Silmät pyörivät hurjina hänen lukiessaan edelleen,
huulet tulevat sinisiksi ja kylmä hiki tunkeutui hänen otsalleen.
Äkkiä hän heittää kirjeen luotaan kuin raivoissaan ja hyökkää Pyhän
Yrjänän kuvan luo, työntää sitä nyrkillään ja tempasee sen raskaine
kehyksineen ulos seinästä.
Siellä ammottaa piilopaikan pimeä kita.
Majuri syöksyy pimeyteen ja palaa hetkisen jälkeen takaisin, pitäen
murhayrityksen selviä todisteita, Atalian verisiä vaatteita,
korkealla päänsä päällä.
Timea kätkee kasvot säikähtyneinä käsiinsä.
Tuomari ottaa kirjeen esiin, pistää sen povelleen ja ottaa samoin
vaatteet haltuunsa.
Piilopaikasta tulee muutakin esiin: myrkkyrasia ja Atalian päiväkirja
hirveine tunnustuksineen, jotka voivat heittää valoa hänen sielunsa
pimentoihin, kuten fosforia muodostavat elukat meren korallimetsien
yli. Mitä hirviöitä siellä asuukaan!
Ja Timea unohtaa käsiensä olevan haavoittuneet. Kädet ristissä hän
rukoilee herroja, tuomaria, lääkäriä ja sulhastaan pitämään asiaa
salassa... olemaan ilmaisematta sitä kenellekään.
Mutta sehän on mahdottomuus.
Todistukset ovat tuomarin käsissä eikä Atalialle löydy armoa muualta
kuin Jumalan tyköä.
Timea itse ei voi kauemmin vetäytyä pois lain alaisuudesta. Heti kun
hän voi poistua huoneestaan, on hänen astuttava tuomioistuimen eteen
ja kohdattava Atalia.
Oi, se on julma velvollisuus.
Ei hän nytkään saata sanoa muuta kuin, ettei voi muistaa, mitä
tapahtui murhayrityksen hetkenä.
Nyt oli kiirehdittävä häitä. Timea voi vain herra Katshukan
puolisona astua tuomioistuimen eteen.
Niin pian kuin hänen terveydentilansa sallii, tapahtuu
vihkimistoimitus kotona kaikessa hiljaisuudessa, ilman laulua, ilman
soittoa, ilman vieraita ja hääjuhlia. Vain pappi ja marsalkat,
tuomari ja kotilääkäri -- ovat läsnä. Ei mitään vierailuja
vastaanoteta.
Kun Timea on tullut niin voimiinsa, että hän saattaa ajaa takaisin
komitaattitaloon, kutsutaan hänet puolisoineen oikeuden eteen
kuuluteltavaksi Atalian asiassa.
Inhimillinen oikeus ei sääli häntä, vaan pakottaa hänet vielä kerran
murhaajan näkyviin.
Oi, Atalia ei pelkää tätä hetkeä. Hän odottaa kärsimättömänä hetkeä,
jolloin hänen uhrinsa tuotaisiin sisään. Ellei muusta syystä, niin
tahtoo hän ainakin katseellaan antaa tälle piston sydämeen.
Mutta hän säpsähtää kuitenkin, kun oikeuden puheenjohtaja lausuu:
"Kutsukaa sisään Emmerik Katshukan vaimo."
Emmerik Katshukan vaimo! Siis hän on jo Katshukan vaimo!
Sitä huolimatta kuvastavat Atalian kasvot salaista tyytyväisyyttä.
Timean astuessa sisään ja kun hän näkee tämän kasvot, entistään
vieläkin kalpeampina, otsalla punainen viiru, murha-aseen jättämä
arpi. Tämä muisto on häneltä.
Samoin paisuu hänen kaunis, ylväs povensa ilosta, kun puheenjohtaja
pyytää Timeaa elävän Jumalan nimessä vannomaan vastaavansa hänen
kysymyksiinsä omantunnonmukaisesti, samoinkuin että kaikki hänen
tähänastinen puheensa on totta, sekä kun Timea vetää hansikkaan
käsistään ja ojentaa ylös kätensä, joka on tullut aivan muodottomaksi
kauhean iskun jäljiltä. Sekin on Atalian häälahja.
Mutta Timea vannoo haavoitettu käsi vavisten päänsä päällä
unohtaneensa kaikki, ettei hän edes voi muistaa, oliko hänen
vastataistelijansa nainen vai mies.
("Kurja!" mutisee Atalia hampaittensa välistä. "Emmekö painineet
rinta vasten rintaa? Sinä et edes uskalla syyttää minua siitä, mitä
olen _aikonut_ tehdä?")
"Sitä emme nyt kysy teiltä", vastaa puheenjohtaja Timealle. "Me vain
esitämme teille kysymyksen: Onko tämä kovakuoriaisella sinetöity
lapsen kirjoittama kirje saapunut teille todella postin kanssa samana
päivänä, jolloin murhayritys toimeenpantiin? Jätettiinkö se teille
avaamatta ja eikö teillä ollut aavistusta sen sisällöstä?"
Timea vastaa näihin kysymyksiin levollisesti: niin ja ei.
Nyt kääntyy puheenjohtaja Atalian puoleen.
"Kuulkaa nyt te, neiti Atalia Brazovics, mitä tämä kirje sisältää:
"Armollinen rouva! Teidän huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva. Tämä
kuva kätkee piilopaikan, johon pääsee vain lasikaapin kautta.
Muurauttakaa tämä aukko kiinni ja varjelkaa kallisarvoista
elämäänne, joka tulkoon pitkäksi ja onnelliseksi!