Tulla haukutuksi kuin piika! Tulla nöyryytetyksi tämän miehen
läsnäollessa!
Atalian jäsenet värisivät vilusta.
Mitä nyt tapahtuu täällä?
Valmistetaan huomisia häitä.
Vastaanottohuoneessa kuiskailevat kihlatut; keittiössä tunkeutuu
kaikkien ovien läpi iloisen palvelusväen melu.
Mutta Atalia ei kuuntele iloisia ääniä. Atalia kuuntelee vain
kuiskauksia...
Hänen on täytettävä eräs tehtävä tänä yönä...
Huoneessa ei pala yhtään lamppua, mutta kuu paistaa sisään. Kuunvalo
antaa hänelle kyllin valoa, joten hän voi avata erään rasian ja lukea
niiden eri myrkkylajien nimet, joita hän ottaa esiin.
Itämaisen myrkynsekottajan varma, ehdottomasti tehokas keino!
Atalia valitsee niiden joukosta yhden.
Hän hymyilee itsekseen.
Hahaha! Mikä melu on nouseva siitä, kun huomenna kilistellään
maljoja, ja äkkiä sanat kuolevat vieraiden huulille, kun jokainen
näkee naapurinsa kasvot muuttuvan kellanvihreiksi, kun vieraat
hypähtävät ylös tuoleiltaan ja huutavat apua ja alkavat helvetillisen
tanssin, niin että itse paholaisenkin on purskahdettava nauruun;
kuinka silloin muuttuukaan morsiamen kauniit kasvot oikeaksi
marmoriksi ja ylvään sulhon kasvot vääntyvät pääkallon ilmeiksi!
"Pang!..."
Pianossa katkesi kieli.
Atalia säikähtyi niin, että kaikki putosi hänen käsistään, jotka
vapisivat kuin kouristustautisen.
Se oli vain eräs kieli, sinä pelkuri!
Etkö ole vielä kyllin voimakas?
Hän asetteli eri myrkkylajit takaisin rasiaan, vain yhden hän jätti
ulos. Se ei kuitenkaan ollut mitään kuolettavaa myrkkyä, se oli vain
unijuomaa.
Äskeinen ajatus ei enää tyydyttänyt hänen sieluaan. Se ei olisi
kyllin suuri voitto. Siinä ei olisi kylliksi kostoa noista sanoista:
"Sinä taitamaton!" -- Tiikeri ei raatele ruumiita; se tahtoo lämmintä
verta.
Mutta hänen oli kuitenkin myrkytettävä joku. Mutta tämä joku on juuri
hän itse. Ja tätä myrkkyä ei voi ostaa kemisteiltä. Hänen kuolettava
myrkkynsä on lohikäärmeen silmässä.
Äänettömästi hän hiipii piilopaikkaan, mistä voi nähdä Timean
makuuhuoneeseen.
Suloiset kuiskaukset ja rakastavien hiutuvat silmäykset ovat sitä
myrkkyä, jota hänen on imettävä sydämeensä ollakseen varustettu.
Majuri on jo ottamaisillaan jäähyväiset. Hän pitää Timeaa kädestä.
Ja Timean posket ovat niin punaiset.
Oi, tarvitaanko kuolettavaa myrkkyä enemmänkin?
He eivät puhu rakkaudesta, mutta sittenkään ei kolmas olisi saanut
olla heidän keskustelunsa todistajana. Sulhanen tekee kysymyksiä,
joita hän yksin voi tehdä.
"Nukutteko yksin täällä?" hän kysyy kohottaen suloisessa
uteliaisuudessaan vuodeverhoja.
"Nukun siitä saakka, kun tulin leskeksi."
("Ja ennenkin!" kuiskaa Atalia lohikäärmeen takaa.)
Sulhanen käyttää hyväkseen etuoikeuksiaan ja kuulustelee edelleen.
"Minne johtaa ovi vuoteen tuolla puolen?"
"Eteiseen, missä naisvieraani riisuvat päällysvaatteensa. Tästä
ovesta te tulitte, silloin kun ensi kerran kävitte luonani."
"Entä tämä toinen pieni ovi?"
"Ei, sinne ette saa katsoa. Se vie pieneen kylpyhuoneeseen."
"Minne sieltä pääsee?"
"Ei minnekään. Vesi tulee johtoa pitkin keittiöstä ja vuotaa
maakerrokseen, kun eräs hana avataan."
"Entä tämä kolmas ovi?"
"Tiedättehän siinä olevan pukuhuoneen, josta tullaan minun
huoneeseeni, ja sieltä saliin, jossa on pääkäytävä."
"Entä missä on palvelusväki öisin?"
"Naispalvelijat nukkuvat keittiön viereisessä huoneessa,
miespalvelijat maakerroksessa. Minun vuoteeni yllä riippuu kaksi
soittokelloa, joista toinen menee palvelijattarien huoneeseen, toinen
kamaripalvelijan huoneeseen."
"Eikö tässä viereisessä huoneessa oleskele ketään?"
"Siellähän asuu sisar Atalia ja Sohvi-äiti."
"Sohvi-äitikin?"
"Niin. Oi, kuinka olette utelias. Huomenna jo järjestetään kaikki
toisin."
("Huomenna!...?!!")
"Ja suljetteko ovenne, kun menette nukkumaan?"
"Sitä en milloinkaan tee. Mitä se hyödyttäisi? Kaikki palvelijani
rakastavat minua ja ovat uskollisia. Portti on suljettu; täällä
sisällä olen turvassa."
"Eikö missään ole mitään salaista käytävää tähän huoneeseen?"
"Hahaha! Tuntuu siltä kuin pitäisitte tätä taloa venetsialaisena
palatsina!"
("Onko se sitten sinun talosi?... Oletko rakennuttanut sen?")
"No, mutta tehkää minulle mieliksi ja sulkekaa tänä yönä kaikki ovet
ennen maata panoa."
("... Hahaha! Hän tuntuu aavistavan, mitä me tänä yönä uneksimme tässä
talossa!")
Timea hymyili ja silitti rypyt sulhasensa vakavalta otsalta.
"No, hyvä on. Teidän mieliksenne suljen tänä yönä kaikki ovet, jotka
johtavat huoneeseeni."
("Katso vain tarkoin, että ne ovat hyvin lukitut!" kuiskasi
lohikäärme.)
Nyt seurasi hellä syleily ja -- vielä yksi pitkä suudelma.
"Rukoiletteko tavallisesti, rakkaani?"
"Ei, en milloinkaan rukoile."
"Oi, miksi ette?"
"Se Jumala, johon uskon, valvoo aina."
("... Mutta jos hän nukkuisikin tänä yönä?")
"Anteeksi, Timea rakas, mutta filosofia ei sovellu naisille. Heidän
kaunistuksensa on hurskaus; epäilykset he jättäkööt miehille.
Rukoilkaa tänä yönä!"
"Tiedättehän minun ennen olleen muhamettilaisen. Heitä ei opeteta
rukoilemaan."
"Mutta nyt te olette kristitty, ja kristittyjen rukoukset ovat
kauniita, ottakaa tänään rukouskirja käteenne!"
"Hyvä on. Teidän tähtenne tahdon oppia rukoilemaan."
Majuri etsi esiin "Morsiamen rukouksen" siitä rukouskirjasta, jonka
Timar kerran oli antanut Timealle uudenvuodenlahjaksi.
"Hyvä on. Minä opettelen sen ulkoa tänä yönä."
"Tehkää se, tehkää se."
Timea luki rukouksen ääneen.
(... Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, maanjäristys, murha ja
tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja kunniattomuus, kaikenlaatuinen
pilkka, hätä ja turmio tulkoon aaveen tavoin tämän talon yli!...
Amen!)
Lohikäärme, Pyhän Yrjänän keihäs kädessään mutisi nämä sanat
rukouksen aikana.
Atalia tunsi pirullista raivoa sydämessään.
Tämä mies tahtoo päälle päätteeksi urkkia muurien salaisuudet.
Hän saa Timean jäämään valveille koko yöksi ja rukoilemaan aamuun
asti.
Kirous, kirous -- rukouskirjankin yli!
Kun majuri tuli etuhuoneeseen oli Ataliakin siellä.
Timea antoi makuuhuoneestaan käskyn näyttää majurille valoa.
Hän luuli jonkun palvelijoista olevan siellä; he olivat tavallisesti
aina paikallaan. Mutta tänään he ovat, kuten tiedämme, toisissa
toimissa, maistelemassa huomispäivän hääpöydän herkkuja.
Atalia otti pöydältä kynttilän ja valaisi majuria pimeitä portaita
alas.
Onnellinen sulhanen ei nykyään nähnyt muita kuin _yhdet_ naiskasvot;
-- hän näki vain Timean ja luuli kamarineidin avanneen oven ja
valaisevan hänelle portaita. Hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi ja
painoi kiiltävän rahan Atalian käteen.
Mutta kuinka hän säikähtyikään huomatessaan, kenen ääni hänelle
kuiskasi:
"Kiitän teitä, armollinen herra."
"Voi, Jumalan tähden! Tekö se olettekin, neiti? Minä pyydän
tuhannesti anteeksi, etten tuntenut teitä pimeässä."
"Ei se mitään tee, herra majuri."
Atalia vetäytyi takaisin ivallisesti niiaten, kätkien kätensä, jossa
oli saatu ropo, selkänsä taa.
"Huomenna annan sen takaisin teille, herra majuri. Sallikaa minun
pitää se niin kauan -- olenhan ansainnut sen."
Herra Katshuka sadatteli taitamattomuuttaan. Hänestä tuntui kuin se
selittämätön painajainen, jonka hän tunsi rinnassaan, olisi tullut
kahta voimakkaammaksi.
Tultuaan kadulle oli hänen mahdoton mennä kotiinsa. Hän kääntyi
kasarmin tielle ja sanoi vartioupseerille:
"Toveri, pyydän sinut häihini huomenna, mutta suostu pyyntööni ja
salli minun tehdä kierros kanssasi."
* * * * *
Palvelusväen huoneessa oli iloa.
Kun majuri soitti ovenvartijaa mennessään, tiedettiin rouvan olevan
yksin ja silloin lähti kamarineiti hänen luokseen kysymään, käskikö
hän mitään.
Timea luuli kamarineidin näyttäneen valoa majurille portaissa. Hän
käski tytön mennä nukkumaan; hän kyllä riisuutuisi yksikseen.
Kamarineiti palasi muiden luo.
"Nyt olisi hyvä saada pieni lasillinen punssia päälle", arveli kuski,
kun ovenvartiakin oli palannut ja pistänyt avaimen taskuunsa.
Toivomuksen mukaisesti avautui ovi ja Atalia-neiti astui sisään
kantaen tarjotinta täynnä punssilaseja, jotka soivat toisiaan vasten
kuin aavemainen kellonsoitto.
Se on jokapäiväinen kestitys, joka varsinkin tänä iltana on täysin
paikallaan.
"Eläköön hyvä neitimme!" kaikui joka suusta.
Atalia asettaa punssitarjottimen pöydälle. Lasien seassa on
porsliinimalja, täynnä sokeria, johon on lisäksi hierottu
pomeranssinkuorta, siksi se on niin kellertävää ja tuoksuu niin
suloiselle.
Sohvi-rouva juo mieluummin teetä punssin kera. Paljon rommia ja vielä
enemmän pomeranssisokeria.
"Etkö itse juo kanssamme?" kysyi hän tyttäreltään.
"En, kiitos, olen jo juonut teetä herrasväen kanssa; minulla on
päänsärkyä ja menen nukkumaan."
Sitten hän sanoi äidilleen hyvää yötä ja kehoitti palvelijoita
menemään pian nukkumaan, sillä seuraavana päivänä täytyi nousta
aikaisin ylös.
He hyökkäsivät ahnaasti punssin ja sokerin kimppuun ja heistä oli
tarjottu nektari oivallista.
Sohvi-rouvan mielestä ei asia ollut niin.
Maistettuaan ensimmäisen lusikan nyrpisti hän nenäänsä.
Tämä punssi haisi aivan samalta kuin se juoma, jota huolimattomat
imettäjät keittävät unikonnupuista saadakseen yöllä rauhaa noilta
siunatuilta lapsilta.
Haju oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut viedä
lasia huulilleen. Hän antoi sen keittiöpojalle ja hänestä se oli
erinomainen.
Itse hän sanoi olevansa sangen väsynyt päivän vaivojen perästä.
Hänkin varoitti palvelijoita nukkumasta vain liian kauan ja
sitäpaitsi pitämään silmällä, ettei vain kissa pääsisi keittiöön
syömään kallisarvoisia paisteja. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja
riensi Atalian jälkeen.
Tullessaan heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa nukkui Atalia jo.
Vuodeverhot olivat vedetyt syrjään; hän näki, miten Atalia nukkui
selkä huoneeseen päin ja peite vedettynä aina päähän saakka.
Sohvi-rouvakin riensi vuoteeseen. Mutta täälläkin piti punssinhaju
häntä hereillä ja pilasi häneltä koko oivallisen illallisen jälkimaun.
Sammutettuaan valon katseli hän kauan, käsivarsiinsa nojaten,
nukkuvaa olentoa. Hän tuijotti siihen, siksi kunnes hänen
silmäluomensa painuivat kiinni, ja hän nukahti.
Eräs uni vei hänet takaisin palvelijoiden huoneeseen. Siellä kaikki
ovat unessa: kuski pitkällä keittiön penkillä, kamaripalvelija pää
pöydällä, talonmies lattialla kumoon kaatuneen tuolin selkänoja
tyynynä, keittäjätär vuoteessa, kamarineiti liedellä, josta hänen
päänsä pistää ulos. Jokaisen edessä makaa tyhjä punssilasi. Vain hän
itse, Sohvi-rouva, ei ole juonut omastaan.
Hän uneksii, että Atalia hiipii hänen selkänsä takana
paljasjalkaisena ja aamunutussa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Miksi et
juo punssiasi loppuun, rakas äiti? Tahdotko enemmän sokeria? Tässä
on!" Ja Atalia täyttää hänen lasinsa sokerilla ääriään myöten. Mutta
hän tuntee sittenkin koko ajan tuon inhoittavan hajun.
"Minä en tahdo mitään, en tahdo", hän sanoo unissaan, mutta Atalia
pitää lasia hänen huulillaan. Häntä puistattaa tuo haju ja häntä
alkaa ylenannattaa. Hän ponnistaa vastaan eikä tahdo juoda, työntää
vihdoin punssilasin kiivaasti luotaan ja töytäsee samalla yöpöydällä
olevan vesilasin kumoon, ja vesi vuotaa vuoteeseen.
Siihen hän herää.
Valveilla ollenkin hän luulee näkevänsä Atalian uhkaavat, kauniit
silmät.
"Atalia, oletko hereillä?" hän kysyy levottomana.
Ei vastausta.
Hän kuuntelee: toisesta vuoteesta ei kuulu nukkujan hengitystä.
Sohvi-rouva nousee ja menee sängyn luo. Se on tyhjä.
Pimeässä hän ei usko silmiään, vaan haparoi käsillään vuodetta. Se on
tyhjä.
"Atalia, Atalia, missä olet?" hän vihdoin kuiskaa hätääntyneenä.
Kun hän ei saa mitään vastausta, herpaantuvat hänen jäsenensä
sanomattomasta kauhusta. Hän luulee jäykistyneensä ja tulleensa
sokeaksi. Hän ei voi huutaa eikä liikkua. Hän kuuntelee ja nyt hän
on mielestään tullut mykäksi. Yhtävähän talossa kuin kadulla kuuluu
pienintäkään melua.
* * * * *
Atalia on salakäytävässä.
Hän on ollut siellä kauan.
Kuinka sietämätöntä, että rouva tuolla sisällä näkee niin paljon
vaivaa oppiakseen ulkoa rukousta.
Vihdoin Timea lyö rukouskirjan kiinni ja huokaa syvään. Senjälkeen
hän ottaa kynttilän ja tutkii, ovatko ovet tarkasti lukossa.
Hän katsahtaa myös ulos laskettujen rullaverhojen taakse. Hänen
sulhasensa sanat ovat istuttaneet pelkoa hänen rintaansa.
Hän valaisee seiniä nähdäkseen, voisiko joku tulla sisään sieltä.
Nyt hän menee peilipöydän ääreen, purkaa palmikkonsa, kietoo
hiukset pään ympäri ja vetää verkon sen päälle, ettei se joutuisi
epäjärjestykseen.
Ei hänkään ole täysin vapaa turhamaisuudesta, tämä nuori rouva. Jotta
hänen kätensä ja käsivartensa pysyisivät valkoisina ja pehmeinä,
voitelee hän niitä tuoksuvalla voiteella ja vetää sitten käsiinsä
pitkät hirvensarven-nahasta tehdyt hansikkaat.
Sen jälkeen hän riisuutuu ja heittää yöpuvun ylleen. Mutta ennenkuin
hän paneutuu levolle, astuu hän vuoteen taakse, avaa siellä olevan
kaapin ja ottaa esiin sen laatikosta sapelinkahvan, jossa on kiinni
taittunut terä. Hän tarkastaa hellästi sapelia ja painaa sen
povelleen. Sitten hän panee sen päänaluksensa alle.
Atalia näkee kaiken tämän.
Silloin Timea sammuttaa lampun eikä Atalia näe enää mitään.
Hän kuulee vain kellon lyönnit.
Hänellä on kärsivällisyyttä odottaa.
Hän laskee, milloin Timea vaipuisi uneen. Silloin on hetki tullut.
Mutta neljännestunti on nyt kuin ijäisyys.
Vihdoinkin lyö kello puoli yksi.
Pyhän Yrjänän kuva lohikäärmeineen liikkuu (lohikäärme ei suinkaan
ole voitettu). Atalia astuu esiin piilopaikastaan. Hän on paljain
jaloin. Ei edes laattia itse kuule hänen askeleitaan.
Huoneessa on pimeä. Akkunaluukut ovat suletut ja verhot alas lasketut.
Hitaasti ja tunnustellen käsillään eteensä, kulkee hän eteenpäin.
Nukkuvan Timean syvä hengitys osoittaa hänelle tien sängyn luo.
Hänen haparoivat sormensa löytävät päänaluksen, jolla Timean pää
lepää.
Hän vie käden päänaluksen alle. Sieltä hän löytää kylmän esineen. Se
on sapelinkahva.
Haa! Mitä helvetin kipinöitä heittääkään kylmä teräs hänen suoniinsa!
Hän painaa sapelia povelleen.
Sitten on pimeä, eikä hän voi nähdä nukkujaa.
Nyt hän nukkuu niin suloisesti, ettei edes hänen hengitystään kuulu.
Mutta isku täytyy suunnata oikein.
Atalia vie päänsä lähemmäs kuunnellakseen.
Nyt liikkuu nukkuja ja huokaa unissaan:
"Oi, Jumalani!"
Samassa iski Atalia siihen suuntaan, mistä huokaus kuului.
Mutta isku ei ollut kuolettava. Timea oli unissaan pannut oikean
käsivartensa päänsä päälle, eikä sapeli kohdannutkaan päätä.
Terävä teräs tunkeutui hirvennahkahansikkaan läpi ja haavoitti Timean
kättä.
Tästä heräsi nukkuja ja kohosi polvilleen vuoteeseen.
Nyt sattui toinen isku hänen päähänsä, mutta paksut, ylöskäärityt
hiukset ottivat sen vastaan ja sapeli haavoitti vain hänen otsaansa
ohimon kohdalta.
Timea tarttui vasemmalla kädellään terään.
"Murhaaja!" hän huusi hypähtäen vuoteesta ja haavoittaessaan vasemman
kämmenensä terävään aseeseen hän tarttui oikealla vastustajan tukkaan.
Hän tunsi sen naisen tukaksi.
Ja nyt hän tiesi, kuka oli hänen edessään.
On ratkaisevia hetkiä, jolloin sielu salaman nopeudella käy läpi koko
ajatusasteikon.
Tämä on Atalia. Viereisessä huoneessa on Atalian äiti.
Mustasukkaisuudesta ja kostonhalusta tahdotaan hänet murhata. Olisi
turha huutaa apua. Tässä on taisteltava.
Timea ei enää huutanut, vaan kokosi kaikki voimansa vetääkseen toisen
pään laattiaan ja vääntääkseen murha-aseen hänen kädestään.
Timea oli voimakas ja murhaaja taistelee aina vain puolella voimalla.
Siten he kamppailivat äänettömästi pimeässä ja matto vaimensi heidän
askeleittensa äänen.
Nyt kuuluu aavemainen ääni viereisestä huoneesta.
"Murhaaja!" mylvii epätoivoissaan kirkuva ääni.
Se on Sohvi-rouva.
Tämän huudon kuullessaan kivettyvät. Atalian jäsenet.
Uhrin lämmin veri virtaa hänen kasvoilleen.
Viereisestä huoneesta kuuluu akkunalasin helinää ja rikkomastaan
akkunasta huutaa Sohvi-rouva kimeällä äänellä hiljaiselle kadulle:
"Murhaaja! Murhaaja!"
Kauhuissaan tästä hälyytyksestä päästää Atalia sapelin ja käyttää
molemmat kätensä vapauttamaan tukkaansa Timean sormista; nyt on hän
ahdistettu, nyt on hänellä hätä.
Heti kun hän on irrottanut tukkansa, työntää hän Timean luotaan,
juoksee aukon luo, joka johtaa piilopaikkaan ja vetää pyhimyksenkuvan
kehyksen hiljaa kiinni.
Timea horjahtelee muutamia askelia häntä kohti sapeli kädessään,
mutta syöksyy sitten tajuttomana matolle.
* * * * *
Sohvi-rouvan huudon kuuluessa kaikuu kiireisiä askeleita kadulta.
Vartiojoukko lähestyy.
Majuri joutuu ensinnä luo. Sohvi-rouva tuntee hänet ja huutaa:
"Juoskaa, kiiruhtakaa! Timea murhataan!"
Majuri soittaa ja kolkuttaa portin luona, mutta kukaan ei tule
avaamaan. Sotilaat koettavat murtaa sitä, mutta se ei anna perään.
"Herättäkää palvelusväki, niin että saamme portin auki", huutaa
majuri.
Sohvi-rouva juoksee sokean rohkeudella, jommoisen hirveä säikähdys
saa aikaan, pimeiden käytävien ja huoneiden läpi lakkaamatta
töytäisten vasten huonekaluja ja ovipieliä. Vihdoin hän osaa
palvelijain huoneeseen.
Täällä hän taas näki unensa edessään. Palvelijat nukkuivat sikin
sokin: kuski selällään keittiön penkillä, kamaripalvelija pöytään
nojaten, talonmies, lattialla pitkällään ja kamarineiti liedellä pää
riippuen ulospäin. Kynttilä jalan suusta lepatti loppuunpalaneen
kynttilän viimeinen liekki, heittäen kaameaa valoa karkeaan joukkoon.
"Talossa on murhaajia!" huusi Sohvi-rouva vapisevalla äänellä
nukkujille. Vain kuorsaukset vastasivat huutoon.
Hän ravisteli muutamia nukkujia ja huusi heidän nimensä heidän
korviinsa, mutta he vaipuivat takaisin heräämättä.
Portilta kuului pyssynpäiden iskujen kaiku.
Ei ovenvartiaakaan saatu hereille.
Mutta portinavain oli hänen taskussaan.
Sohvi-rouva otti suurilla ponnistuksilla avaimen esiin ja juoksi
pimeän käytävän läpi, pimeitä portaita alas, pimeää eteistä kohti
ajatellen kauhuissaan: "Ajatteles, jos nyt töytäisit murhaajaan!" ja
sen vieläkin kauheamman kysymyksen alati noustessa hänen mieleensä:
"Mitä jos tuntisitkin murhaajan? Oi, kukahan se voi olla?"
Vihdoin viimein hän pääsi portin luo, ja löysi lopuksi avaimen reiän
ja avasi.
Ulkoa tunki sisään kirkas valo, siellä seisoi, paitsi
sotilasvartiota, poliiseja lyhdyt käsissään. Kaupungin
käskynhaltijakin ja lähinnä asuva rykmentinlääkäri tulivat rientäen
sinne, mutta vain kiireesti sieppaamissaan pukimissa.
Herra Katshuka juoksi ylös portaita vastaanottohuoneeseen ja seisoi
pian sen oven luona, joka johti suoraan Timean huoneeseen. Se oli
suljettu sisältäpäin. Hän pani olkapäänsä ovea vastaan ja mursi siten
lukon.
Timea makasi lattialla hänen edessään tajuttomana ja verissään.
Majuri nosti hänet ylös ja kantoi hänet käsivarsillaan vuoteeseen.
Rykmentinlääkäri tutki haavat ja selitti, etteivät ne olleet
hengenvaarallisia. Rouva oli vain pyörtynyt.
Nyt kun levottomuus rakastetun tilasta oli poistettu, heräsi majurin
kostonhalu.
"Mutta missä on murhaaja?"
"Kummallista!" sanoi käskynhaltija, "kaikki ovet olivat sisältä
suljetut. Kuinka saattoi murhaaja tulla sisään ja kuinka ulos?"
Ei missään näkynyt petollista jälkeä. Itse murha-ase, taittunut
sapeli, Timean oma säilyttämä kalleus, jota hän oli säilyttänyt
samettilaatikossa, makasi veren tahraamana laattialla.
Nyt saapui kaupunginlääkärikin.
"Etsikäämme palvelusväki esiin."
Nämä nukkuvat sikeässä unessa, josta on mahdotonta herättää heitä.
Lääkärit tutkivat heitä. Ei ainoakaan ole nukkuvinaan; he ovat kaikki
nukutetut opiumilla.
Keitä muita on talossa? Kuka on murhaaja?
"Missä Atalia on?" kysyy majuri Sohvi-rouvalta.
Hän tuijottaa majuriin vaiti eikä voi vastata.
Eihän hän tiedä sitä.
Käskynhaltija avaa heidän huoneeseensa johtavan oven. Sohvi-rouva
seuraa jäljessä miltei tajuttomana.
Hänhän tietää, että Atalian vuode on tyhjä.
Mutta ei, Atalia makaa vuoteessa ja nukkuu.
Kaunis, valkoinen yönuttu on napitettu kaulaan asti, hiukset ovat
peitetyt pitsiseen yöpäähineeseen, kauniit, valkoiset kädet miltei
pitsiliinan peitossa lepäävät peitteellä.
Kasvot ja kädet ovat _puhtaat_ ja hän nukkuu.
Sohvi-rouva kallistuu jäykkänä seinää vasten nähdessään Atalian.
"Hänhän nukkuu sikeästi", sanoo kaupunginlääkäri. "Hänellehän on
annettu opiumia."
Rykmentin lääkäri astuu myös hänen vuoteensa ääreen ja tunnustelee
valtimoa.
Se lyö levollisesti.
"Hän nukkuu sikeästi."
Ei piirrekään muutu hänen kasvoillaan, kun valtimoa koetellaan. Ei
väristyskään ilmaise hänen tietävän, mitä ympärillä tapahtuu.
Hän osaa itseään hillitsemällä pettää kaikkia.
Yhtä vain ei: miestä, jonka rakastetun hän oli aikonut murhata.
"Nukkuuko hän todella?" kysyy majuri.
"Koettakaa itse hänen kättään", vastaa lääkäri; "se on kylmä, ja
valtimo lyö levollisesti."
Atalia huomaa majurin tarttuvan hänen käteensä.
"Mutta katsokaapa, herra tohtori", hän sanoo, "jos tutkitaan
tarkemmin, niin on kauniin, valkoisen käden kynsien alla _tuoretta
verta_..."
Nämä sanat kuullessaan Atalian sormet kouristuvat majurin käden
ympäri, ja majuri tuntee sen kuin kotkankynnet puristuisivat hänen
lihaansa.
Atalia nauraa ääneen ja heittää peitteen päältään. Täysin
pukeutuneena hän hypähtää vuoteesta, mittaa pirullisen ylpeänä ja
uhmaten hämmästyneet miehet katseellaan kiireestä kantapäähän, katsoo
voitonhimoisella raivolla majuriin ja heittää halveksivan silmäyksen
äitiinsä.
Naisparka ei voi kestää tätä katsetta, vaan vaipuu tajuttomana
lattialle.
Kahdeskymmenes luku.