Nimipäivän aatto on myös häiden aatto.
Mielenliikutuksien ilta.
Sulhanen ja morsian istuvat sisimmässä huoneessa. Heillä on
toisilleen niin paljon sanottavaa!
Mitähän heillä lienee puhuttavaa? Jospa sen tietäisi!
Vain kukat ymmärtävät kukkaiskieltä, vain tähdet käsittävät taivaan
piirien puhetta, Memnonin patsaan kieltä tajuavat vain vieressä
seisovat patsaat, valkyrioiden kieltä vain vainajat, kuun kieltä vain
unissakävijät -- ja rakkauden kieltä vain rakastavaiset. Ja se, joka
on päässyt osalliseksi tästä korkeasta, pyhästä tunteesta, hän ei
tahdo häväistä sitä, vaan kätkee sen sydämeensä salaisuutena, joka
voi tulla ilmi vain ripissä. Yhtä vähän Salomon Korkeassa Veisussaan
kuin Ovidius rakkaus-valituksissaan tai Hafiz lauluissaan tai Petöfi
"Rakkauden helmissään" kertoo meille siitä. Se jää salaisuudeksi
ikuisiksi ajoiksi.
Pihan puolella huvitteleikse meluava seurue: palvelusväki.
Tänään on ollut ankara työpäivä.
Huomispäivän loistavan juhlan suuret valmistukset. Keittiösotaretki!
Sohvi-rouva oli johtajana. Hän ei sallinut kutsua avuksi ainoatakaan
keittäjää eikä sokerileipuria, hän osasi heidän taitonsa paremmin
kuin kukaan muu, ja hän oli ylpeä maineestaan, ettei koko seudulla
ollut niin etevää keittotaiteilijaa kuin hän oli. Hän oli perinyt
tämän taidon äidiltään, jota ilman ei voitu valmistaa mitään kemuja
eikä pitoja.
Keittiön viereinen huone ja varastohuoneet ovat täynnä torttuja,
leivoksia ja sokerileipiä. Mandelitorttuja, espanjalaisia
tuulihattuja, nunnaleivoksia on ladottuina lukemattomille vadeille,
jotka seisovat kuin patterit hienojen pasteijojen ja piirakoiden
vieressä vartioimassa piiritystä. Jääkellariin on asetettu
metsänriista, linnuista ja nautaeläimistä valmistettuja paisteja.
Rasittavaa työtä on jatkunut aina kello yhteentoista saakka
illalla. Kun silloin kaikki, mitä oli paistettava, oli paistettu,
oli Sohvi-rouvan mielestä aika olla jalomielinen. Hän kutsui
palvelijoiden huoneeseen koko pääesikunnan, joka oli niin
urhoollisesti kestänyt, ja kestitsi sitä kaikilla niillä herkuilla,
jotka taistelun tuoksinassa olivat kärsineet vahinkoa. Sillä eiväthän
sellaiset hommat voi onnistua ilman mitään vahinkoja. Paisuvat
leivokset kutistuvat kokoon; hilloksi aiottu keitos ohenee liemeksi,
tuossa on leivos tarttunut kuparimuottiin eikä sitä ole saatu ulos
yhtenä kappaleena; tässä taas on jäänyt jotakin yli, kinkun luu,
jäniksen etukäpälä, fasaanin takajalka. Ja kaikki, mitä ei voida
tarjota juhlapöydässä, on palvelijoiden mielestä erinomaista herkkua;
vieläpä paperikin, jolle leivokset ovat jättäneet jälkensä, nuollaan
puhtaaksi, ja ollen sangen ylpeitä siitä, että on maistettu kaikkea,
ennenkuin sisällä oleva herrasväki on saanut mitään.
Sohvi-rouva on tänään sangen antelias. Eikä vain antelias, mutta
myös puhelias. Ja hänellä on kiitollinen kuulijakunta, etenkin,
koska viiniä tarjotaan ateriaksi. Useita putinkeja on lautasliinaan
kiedottuina keitetty punaviinissä, ja tätä punaviiniä voidaan nyt
jakaa. Ei voi kuvitella mielessään mitään parempaa. Sohvi-rouva
on pannut siihen myös muskottikukkaa, inkivääriä, kaneelia
ja sokeria. On nautinto hörppiä sitä juomaa. Kamaripalvelija
ammentaa liemikauhalla vaniljakeittoa kuskin kastaessa leipäänsä
suklaavaahtoon. Onhan häiden aatto.
Mutta missä Atalia sitten on?
Hän ei ole täällä eikä tuolla.
Sisällä kuiskailevat rakastavaiset luulevat hänen olevan yhdessä
äitinsä kanssa huvittelemassa keittiössä Täällä taas luullaan hänen
olevan morsiusparin kanssa mykkänä todistajana kahden hiutuvan
rakastavaisen onneen. Tai kenties ei ajatella enemmän täällä kuin
siellä häntä, aivankuin häntä ei olisikaan olemassa.
Ja kuitenkin olisivat asiat hyvin, jos hetkiseksi keskeytettäisiin
puhe kummassa paikassa tahansa ja kysyttäisiin: "Missä Atalia on?"
Atalia istuu yksin siinä salissa, missä hän ensi kerran näki Timean.
Vanhojen huonekalujen sijaan on aikoja sitten tullut uusia; vain
eräs kirjailtu jakkara on säilytetty muistoksi. Atalia istui sillä,
silloin kun Timar astui sisään valkokasvoinen tyttö jäljessään.
Viereisellä tuolilla istui herra Katshuka ja valmisteli Atalian
kuvaa, jonka yli hänen piirustuskynänsä veti pitkän viivan hänen
huomatessaan Timean.
Atalia istuu nytkin tällä jakkaralla.
Kuva on jo kauan sitten karkoitettu romukammioon, mutta Atalia näkee
sen yhä edessään, näkee myös nuoren luutnantin, joka teeskennellyin
ilmein pyytää häntä hiukan hymyilemään ja olemaan katsomatta häneen
niin ylpeästi...
Salissa on pimeä; ei kukaan ole sytyttänyt siellä valoja. Vain kuu
loistaa akkunasta, mutta sekin katoaa pian Andreaksen kirkon taakse.
Atalia uneksii tässä uudelleen sen kauhean unen, jota kutsutaan
elämäksi.
Se on täynnä loistoa, ylpeyttä ja onnea. Imartelijat kutsuvat häntä
Komornin kauneimmaksi tytöksi, "kuningattarekseen" ja sanovat
jumaloivansa häntä.
Sillein eksyy eräs lapsi taloon. Eräs kömpelö, naurettava olento,
eloton varjo, kylmä sammakko, kokonaan naurunalainen, leikkikalu,
jonka avulla saa ajan kulumaan, jota saa työnnellä edes ja takaisin.
Ja kahden vuoden kuluttua tämä virvatuli, tämä valkoinen varjo, tämä
matelija on talon valtijatar, valtaa kaikkien sydämet, tekee eräästä
isän palvelijasta tämän mahtavan vihamiehen ja hänen sulhasestaan
sanansasyöjän.
Millainen hääpäivä! Kuinka yksin olikaan lattialla makaava morsian
herätessään tajuihinsa!
Ja vaikka komeus ja kunnioitus olikin lopussa, tahtoi hän kuitenkin
olla rakastettu salaa, pimeässä ja salaisuudessa rakastettu. Mutta
sekin kiellettiin häneltä. -- Millainen muisto oli hänelle tie, jota
hän oli kulkenut sulhasensa luo pimeässä yössä kaameiden katujen
kautta ja takaisin sieltä!
Kuinka hän seuraavana päivänä olikaan odottanut sitä miestä turhaan.
Kuinka hän oli laskenut kellon lyönnit huutokauppa-rummun päristessä.
Eikä häntä vain kuulunut!
Ja sitten seurasivat pitkät kiusallisen teeskentelyn ja salaisten
nöyryytyksien vuodet.
Vain yksi oli ymmärtänyt häntä, vain yksi oli tiennyt hänen sydämensä
ainoana lohdutuksena olevan nähdä kilpailijansa kärsivän ja
kuihtuvan. Ja tämä ainoa, joka sielunsa kauhussa osasi arvostaa häntä
oikein, ainoa onnen este, viisaiden kiven keksijä, joka oli loihtinut
esiin kaiken tämän onnettomuuden, hän sattuu tyhmän harha-askeleen
vuoksi joutumaan jään alle! Ja nyt kääntyy onni takaisin tähän
asuntoon, eikä kukaan muu kuin hän itse ole onneton täällä.
Oi, useina unettomina öinä on malja ollut reunojaan myöten täynnä.
Vain yksi pisara puuttui, jotta se paisuisi yli laidan.