Puolitoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Timar asettui
asumaan Vapaalle Saarelle. Hän ei ollut ollut päivääkään poissa
sieltä tänä aikana.
Suuria asioita oli ennättänyt tapahtua. Dodi oli oppinut
kirjoittamaan!
Onpa se ilo, kun pienokainen piirtelee ensimmäiset harakanvarpaansa
liidulla penkkiin! Hänelle sanellaan kirjaimet. "Kirjoita h, e, v, o,
n, e, n, ja äännä ne kaikki yhdessä." Kuinka ihmeissään hän onkaan
siitä, että niistä tuli hevonen, vaikka hän ei olekaan piirtänyt
mitään hevosta. Ja vielä suurempi on ilo, kun hän puolentoista
vuoden kuluttua kirjoittaa kauniille, viivoitetulle paperille
syntymäpäiväonnittelun äidilleen.
Tämä on arvokkaampi teos kuin Kleopatran obeliski, joka on
kirjoitettu täyteen hieroglyyfejä.
Kun Dodin ensimmäinen syntymäpäiväonnittelu vapisi Noëmin kädessä,
sanoi hän kyynelsilmin Mikaelille:
"Hän saa aivan samanlaisen käsialan kuin sinä."
"Missä sinä olet nähnyt minun käsialaani?" kysyi Mikael hämmästyneenä.
"Ensinnäkin niissä ohjeissa, joita olet antanut Dodille. Ja
sitäpaitsi siinä luovutuskirjassa, jossa lahjoitit meille saaren.
Oletko jo unhoittanut sen?"
"Olenpa niinkin; siitä on nyt kauan."
"Ja nyt sinä et enää kirjoita kenellekään."
"En kenellekään."
"Nyt sinä olet puolitoista vuotta oleskellut saarella. Eikö sinulla
enää ole mitään tekemistä maailmassa?"
"Ei, eikä tule olemaankaan."
"Kuinka sitten liikeasioittesi on käyvä?"
"Tahtoisitko mielelläsi tietää sen?"
"Oi, tietysti. Se ajatus vaivaa minua, että niin ymmärtäväinen ja
kunnon mies, kuin sinä olet, nyt on suljettu tänne ahtaalle saarelle.
Ellei sinulla ole muuta syytä jäädä saarelle kuin se, että rakastat
meitä niin suuresti, niin surettaa minua rakkautesi."
"Hyvä on, Noëmi. Minä sanon sinulle, mikä olen ollut maailmassa, ja
miksi tahdon jäädä tänne. Sinä olet saava tietää kaikki. Kun sinä
tänä iltana olet pannut pojan nukkumaan, niin tule sitten luokseni
kuistille; siellä olen kertova sinulle kaikki. Sinä olet värisevä,
hämmästyvä kuulemastasi. Mutta lopuksi olet antava minulle anteeksi,
niinkuin Jumalakin antoi anteeksi lähettäessään minut tänne."
Illallisen jälkeen pani Noëmi Dodin nukkumaan ja tuli sitten istumaan
Mikaelin viereen lehmuksesta tehdylle penkille ja pani kätensä hänen
käsivarrelleen.
Kuu paistoi heidän päälleen puiden lehvien lomitse. Nyt se ei enää
ollut aavetähti, eikä itsemurhaajien jäinen paratiisi, vaan hyvä
ystävä ja tuttu.
Ja nyt Mikael kertoi kaikesta, mikä elämässä oli häntä kohdannut.
Hän kertoi Noëmille salaperäisen matkustajan äkillisestä kuolemasta,
laivan haaksirikosta ja löydetyistä aarteista.
Hän kertoi, miten rikas ja mahtava mies hänestä oli tullut, miten
hänen laivansa olivat kallisarvoisin lastein purjehtineet toisesta
maailmasta toiseen, miten monta taloa hänellä oli ollut ja miten
kunniassa pidetty hän oli ollut koko maassa.
Hän kertoi myös menneensä naimisiin Timean kanssa.
Hän kuvaili sitten Timean suruja ja kärsimyksiä. Hän puhui Timeasta
kuin pyhimyksestä. Ja kuvaillessaan täysin avomielisesti, miten hän
tuona iltana oli vartioinut Timeaa salaisesta piilopaikasta ja kuinka
vaimo oli puolustanut puolisoaan rakastetulleen ja vastoin sydäntään,
oi, kuinka Noëmi silloin itki, kuinka vuolaana hänen kyyneleensä
valuivat Timean tähden!...
Senjälkeen Mikael kertoi, mitä hänen itsensä oli ollut kestettävä
tässä kauheassa asemassa, josta ei voinut vapautua, kun toisaalta
hänen asemansa maailmassa, hänen rikkautensa ja Timean uskollisuus
pitivät häntä vankina, jotavastoin hänen rakkautensa, hänen onnensa
ja hänen sielunsa unelmat vetivät häntä toisaalle. Oi, kuinka
lohduttikaan häntä silloin Noëmi suloisilla suudelmillaan!...
Ja kun hän lopuksi kuvaili tätä kauhujen yötä, jolloin seikkailija
näyttäytyi hänen autiossa linnassaan ja epätoivo vei hänet haudan
partaalle, ja kun hän, katsoessaan alas aaltoihin, näkikin omien
piirteidensä sijasta vainoojansa elottomien kasvojen tuijottavan
vastaansa vedestä, ja Jumalan käsi äkkiä sulki jäähaudan suun häneltä
-- oi, kuinka kiivaasti Noëmi silloin painoi häntä povelleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut pitää hänestä kiinni, niin että hän ei
olisi pudonnut hautaan!
"Näetkö nyt, mitä olen jättänyt taakseni maailmaan ja mitä olen
löytänyt täältä? Voitko antaa minulle anteeksi sen, mitä olet
kärsinyt tähteni ja mitä olen rikkonut sinua vastaan?"
Noëmin suudelmat ja kyyneleet antoivat hänelle vastauksen.
Rippi oli kestänyt kauan. Lyhyt kesäyö oli kulunut ja aamu jo sarasti
Mikaelin lopettaessa kertomuksensa.
Hän sai synninpäästön.
"Rikokseni on nyt sovitettu", hän sanoi, "Timea on saanut takaisin
rikkautensa ja vapautensa. Roistolla on minun vaatteeni ja hänellä
oli lompakkonikin; hänen ruumiinsa on luultavasti haudattu minuna, ja
Timea on nyt leski. Mutta sinulle olen antanut sieluni ja sinä olet
vastaanottanut sen. Nyt on kaikki tasotettu."
Noëmi tarttui Mikaelin käsivarteen ja vei hänet sisään nukkuvan
lapsen luo.
Poika heräsi suudelmiin ja avasi silmänsä, ja huomatessaan, että
oli jo aamu, polvistui hän vuoteessaan sanoen kädet ristissä
aamurukouksensa.
"Rakas Jumala, siunaa minun hyvää isääni ja hyvää äitiäni!"
... "Kaikki on jo sovitettu, Mikael... Toinen enkeli rukoilee
vuoteesi vieressä, toinen haudallasi, että tulisit onnelliseksi..."
Noëmi puki pikku Dodin ylle vaatteet, ja sitten hänen katseensa
viipyi miettiväisenä Mikaelissa. Hän tarvitsi aikaa tottuakseen
kaikkeen, mitä oli kuullut.
Naisilla on kuitenkin nopea käsityskyky.
Hän sanoi äkkiä puolisolleen:
"Mikael, yksi velka on sinulla vielä maksamatta maailmassa."
"Mikä velka? Ja kenelle?"
"Sinä olet velkaa Timealle sen salaisuuden, jonka tuo toinen nainen
ilmaisi sinulle."
"Minkä salaisuuden?"
"Että eräs ovi johtaa hänen makuuhuoneeseensa salaisesta käytävästä.
Sinun on ilmaistava se hänelle. Tämän käytävän kautta voi kuka
tahansa tulla hänen luokseen hänen nukkuessaan tai ollessaan yksin."
"Mutta eihän kukaan muu, paitsi Atalia, tiedä siitä."
"Eikö siinä ole kylliksi?"
"Mitä ajattelet?"
"Mikael, sinä et tunne meitä naisia. Sinä et tiedä, millainen tämä
Atalia on, mutta minä tiedän. Äsken valuivat kyyneleeni Timean
tähden, siksi että hän kärsii -- siksi ettei hän rakasta sinua, siksi
että sinä olet minun; mutta jos hänellä olisi samat tunteet sinua
kohtaan ja sinä hänen tähtensä hylkäisit minut, kuten tuo toinen mies
hylkäsi toisen tytön, oi, silloin varjelkoon Jumala minua milloinkaan
näkemästä häntä nukkuvana edessäni!"
"Noëmi, sinä pelotat minua!"
"Sellaisia olemme. Etkö sitä tiennyt? Riennä joutuin ilmaisemaan asia
Timealle. Tahdon Timean tulevan onnelliseksi."
Mikael suuteli Noëmia otsalle.
"Sinä rakas, hyvä lapsi! Minähän en saata kirjoittaa Timealle, sillä
silloin hän tuntisi käsialani, eikä voisi olla leski, enkä minä se
ylösnoussut kuollut, joka olen mennyt paratiisin autuuteen."
"Siinä tapauksessa minä kirjoitan hänelle."
"Ei, ei, ei! Sitä en salli. Minä olen antanut hänelle kultaa ja
timantteja, mutta sinulta hän ei saa saada edes yhtä kirjainta.
Se kuuluu minun kalleuksiini. Minä en ole antanut sinulle mitään
Timealta, en myös anna hänelle mitään sinulta."
"Hyvä on", sanoi Noëmi hymyten, "minä tiedän kolmannen, joka osaa
kirjoittaa. Pikku Dodi saa kirjoittaa tuon kirjeen Timealle."
Timar purskahti äänekkääseen nauruun tämän ehdotuksen kuullessaan.
Kokonainen maailma huumoria, lapsellista yksinkertaisuutta, autuasta
ylpeyttä ja syvintä vakavuutta mahtui noihin sanoihin:
"Pikku Dodi on kirjoittava Timealle ja varoittava häntä vaarasta."
Pikku Dodi... Timealle!
Timar nauroi niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
Mutta Noëmi otti asian vakavalta kannalta. Hän kirjoitti itse
konseptin, ja Dodi kirjoitti puhtaaksi kauniisti ja virheettömästi
vakavat rivit viivoitetulle paperille. Tietenkään hän ei käsittänyt
kirjoittamastaan yhtään mitään.
Noëmi, joka oli antanut hänelle kaunista, tummansinertävää mustetta,
joka oli keitetty pihlajan lehdistä, sulki kirjeen valkoisella
vahalla, ja kun talossa ei ollut minkäänlaista sinettiä eikä
siihen tarkoitukseen soveltuvaa rahaa, niin pyydysti Dodi kauniin,
kullanvihreän kovakuoriaisen ja kiinnitti sen vahaan.
Kirje annettiin eräälle hedelmäkauppiaalle, joka vei sen postiin.
Pikku Dodin kirje Timealle lähti.
Kahdeksastoista luku.
"SINÄ TAITAMATON!"
Timealla oli toinenkin ristimänimi, Susanna. Toisen hän oli saanut
kreikkalaiselta äidiltään, toisen kasteessa. Hän käytti jälkimmäistä
silloin kun hänen oli pantava nimensä johonkin asiakirjaan, ja hänen
nimipäiväänsä vietettiin myös sen nimisenä päivänä.
Maalaiskaupungeissamme pidetään nimipäiviä juhlapäivinä. Sukulaiset
ja tuttavat tulevat kutsumatta, vieläpä velvollisuudestakin
nimipäiviä viettävän luo missä heidät otetaan vieraanvaraisesti
vastaan. Muutamat ylhäiset perheet olivat tosin jo siihen aikaan
ottaneet tavaksi lähettää kutsukortteja niihin kutsuihin, joita
vietettiin nimipäivien kunniaksi. Se oli ylhäistä, sillä siten oli
osotettu niille, jotka eivät saaneet kutsua, että he saattoivat pitää
onnittelunsa omina tietoinaan.
Vuodessa on kaksi Susannan päivää. Timea oli valinnut vietettäväksi
talvella olevan, koska hänen miehensä silloin oli kotona. Kutsukortit
lähetettiin viikkoa aikaisemmin. Toisesta nimestä ei välitetty.
"Timea"-nimeä ei ole Komornin almanakassa, ei myöskään Tratternin
kansalaiskalenterissa, joka ilmestyy Pestissä, eikä maassa siihen
aikaan ollut muuta. Se, joka tahtoi tietää, milloin "Timean" päivä
oli, sai etsiä kauan.
Mutta se päivä sattui toukokuussa, kauniissa kukkaiskuussa. Tähän
aikaan oli Mikael jo aina aikoja sitten lähtenyt kotoaan.
Siitä huolimatta hän sai joka toukokuussa Timean päivänä kauniin
kimpun valkoisia ruusuja. Lähettäjää ei milloinkaan mainittu. Se tuli
postissa laatikossa.
Niin kauan kuin Timar eli, oli herra Katshuka säännöllisesti
saanut kutsun sunnuntai-kutsuihin, joihin, hän aina oli vastannut
lähettämällä nimikorttinsa ovipalvelijalle. Hän ei milloinkaan tullut
kutsuihin.
Tänä vuonna olivat Susannan-päivän kutsutkin jääneet pitämättä.
Uskollinen Susanna suree yhä.
Mutta sinä kauniina toukokuun aamuna, jolloin Timean oli tapana saada
kauniita, valkoisia ruusuja, jätti surupukuun puettu palvelija herra
Katshukalle kirjeen.
Avatessaan kuoren, löysi majuri hienolle kortille painetun kutsun
samaksi päiväksi allekirjoittajan luo, joka ei ollut Susanna, vaan
Timea Levetinczy.
Herra Katshuka ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Mikä
päähänpisto! Nostaa koko Komorn kapinaan siitä syystä, että Susanna,
vaikka onkin hyvä kalviinilainen, tänä vuonna viettää kreikkalaista
Timean-päivää, ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän ei lähetä
kutsukortteja ennenkuin vasta juhlapäivän aamuna. Sehän on hirveä
rikos seuratapoja vastaan.
Herra Katshuka oli sitä mieltä, että hänen olisi tällä kertaa
mentävä.
Illalla hän asetti asiansa niin, ettei hän saapuisi ensimmäisenä. Oli
kutsuttu kello 1/2 9:ksi. Hän odotti 1/2 10:een. Silloin hän meni.
Riisuttuaan yltään viittansa ja miekkansa, hän kysyi palvelijalta,
oliko monta vierasta jo tullut. Palvelija vastasi, ettei kukaan vielä
ollut saapunut.
Majuri säpsähti, luultavasti olivat toiset pahastuneet myöhästyneestä
kutsusta ja päättäneet keskenään jäädä pois.
Hän huomasi olevansa oikeassa astuessaan etuhuoneesta saliin ja
nähdessään siellä kaikki kruunut sytytettyinä ja pitkän huonerivin
yhtenä valomerenä, mikä oli todistuksena siitä, että odotettiin
suurempaa seuraa.
Vastaantuleva kamaripalvelija ilmoitti rouvan olevan sisähuoneessa.
"Kuka on hänen kanssaan?"
"Hän on yksin. Atalia-neiti on ajanut äitinsä kanssa herra Johan
Fabulan maatilalle. Siellä on tänään suuret kalapäivälliset."
Nyt ei herra Katshuka ensinkään tiennyt, mitä ajatella. Ei vain
vieraat olleet poissa, vaan talon oma väkikin oli jättänyt rouvan
yksin.
Mutta hän saisi monta arvoitusta ratkaistavakseen.
Timea odotti häntä vastaanottohuoneessaan. Ja näihin iloisiin
kutsuihin, tähän ympärillä olevaan komeuteen hän oli pukeutunut
mustiin!
Hän suree yhä ja viettää kuitenkin nimipäiviä!
Keskellä kultaisia kruunuja ja hopeakynttiläjalkojen säteilevää valoa
musta surupuku!
Hänen surupukuaan ei kuitenkaan vastannut ilme hänen kasvoillaan.
Timean huulilla leijaili onnen hymy, ja vieno punastus lepäsi
hänen poskillaan. Hän otti vastaan yksinäisen vieraansa mitä
ystävällisimmin.
"Oi, olettepa kauan antanut odottaa itseänne!" hän sanoi ojentaen
kätensä majurille.
Majuri painoi kunnioittavan suudelman tälle kädelle.
"Päin vastoin! Pelkään olevani ensimmäinen vieras."
"Oi ei. Kaikki kutsutut ovat jo täällä."
"Missä?" kysyi majuri ihmeissään.
"Ruokasalissa. Istutaan jo pöydässä odottamassa teitä."
Näin sanoen hän laski kätensä majurin käsivarrelle, vei hänet
ruokasalin oven eteen ja avasi hänelle ovet.
Nyt hän vasta olikin ihmeissään siitä, mitä hänen piti ajatella.
Ruokasali oli samoin valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat
kynttilä jaloissa pöydällä, joka oli katettu yhdelletoista hengelle.
Sen ympärillä oli yhtä monta rococotuolia, mutta pöydässä ei istunut
ketään.
Ei ainoatakaan ihmistä.
Mutta kun majuri katseli sitä tarkemmin alkoi hän ymmärtää kaiken,
ja kuta selvemmäksi arvoitus kävi hänelle, sitä vuolaammin alkoivat
hänen kyyneleensä valua.
Yhdeksän lautasen edessä seisoi valkoisia ruusuvihkoja lasikellojen
alla; järjestyksessä viimeinen oli tuoreista, vasta poimituista
kukista; muut olivat kellastuneita, kuihtuneita, kuivuneita.
"Kas tuossa ne kaikki ovat, jotka tulivat minua onnittelemaan Timean
päiväksi; ne ovat nimipäivävieraitani. Yhteensä niitä on yhdeksän.
Tahdotteko olla kymmenes? Silloin ovat kaikki kutsumani saapuneet."
Majuri painoi sanomattoman ihastuksen vallassa kauniin käden
huulilleen.
"Kukka-parkani!..."
Timea ei kieltänyt häntä uudelleen ja yhä uudelleen suutelemasta tätä
kättä; kenties hän olisi sallinut enemmänkin. Mutta surupäähine oli
pelottava este. Timea huomasi sen.
"Tahtoisitteko minun vaihtavan sen toiseen?"
"Siitä päivästä lähtien, jolloin se tapahtuu, alan minä vasta elää."
"Määrätkäämme oikea nimipäiväni, se, jonka kaikki tuntevat, siksi
päiväksi."
"Oi, siihen on suunnattoman pitkä aika!"
"Älkää peljätkö. Kesälläkin on meillä Susannan päivä; sitä vietämme."
"Mutta ei kuitenkaan ijäisyyttä. Ettekö ole oppinut kärsivällisyyttä?
Nähkääs, minä tarvitsen aikaa. Ei se niin pian käy. Ensin on minun
opittava luottamaan onneen. Minun on siitä uneksittava. Mutta sinä
aikana voimme tavata toisemme joka päivä; aluksi vain hetkisen,
sitten kaksi, sitten aina ja alituisesti. Eikö niin ole hyvä?"
Majuri ei vastustanut häntä; hän pyysi niin kauniisti.
"No, nyt on juhla-ateria lopussa", kuiskasi vihdoin Timea. "Muut
vieraat jo tahtovat nukkumaan. Menkää tekin kotiin. Mutta odottakaapa
vähän vielä! Viimeisestä nimipäiväonnittelustanne tahdon antaa yhden
sanan takaisin."
Näin sanoen hän otti ruusun tuoreesta ruusuvihosta, kosketti sitä
tuskin huomattavasti huulillaan ja suuteli sitä ja pisti sen sitten
jumaloidun miehen napinreikään. Ja tämä painoi kukan, tämän "sanan"
huulilleen ja suuteli sitä loppusoinnun vuoksi...
Kun majuri oli poistunut ja katseli kadulta talon akkunoihin oli
ylhäällä jo pimeätä kaikkialla. Hän oli viimeinen vieras...
* * * * *
Timea tottui vähitellen onnenajatukseen ja toivomaan.
Hänellä oli hyvä opetusmestari. Yllämainitusta päivästä lähtien
oli herra Katshuka jokapäiväinen vieras talossa; mutta hän ei
tosiaankaan pysynyt niin tarkoin määritelmässään: ensin yhden
minuutin, sitten kaksi.
Susannanpäivä elokuussa oli määrätty hääpäiväksi.
Ataliakin oli -- kuten tuntui -- alistunut kohtaloonsa: hän otti
vastaan kihlasormuksen Johan Fabulalta. Eihän se ollut ensi kerta,
jolloin nuori, kaunis tyttö ojensi reippaalle leskelle kätensä.
Fabulanhan tiedettiin voivan "elättää vaimonsa", ja on varmempaa
mennä naimisiin sellaisen kanssa kuin nuoren heilakan kanssa, joka ei
vielä ole suorittanut kokeitaan.
Taivas siunatkoon heidän liittoaan!
Timea päätti myötäjäisiksi antaa Atalialle saman summan, jonka Timar
kerran oli tarjonnut hänelle, mutta jonka hän silloin oli hyljännyt.
Kaikki luulivat hänen aikovan muuttaa tapojaan tullakseen herra
Fabulalle soveliaaksi rouvaksi.
Mutta herra Katshukaa hän ei voinut pettää. Tämä näki hänen
lävitseen ja näki, mitä hänen mustassa sielussaan liikkui. Hänhän
tiesi, mitä oli rikkonut Ataliaa vastaan ja mikä lasku hänellä oli
suoritettavana Timealle.
Kohtalo ei tavallisesti anna senlaatuisten velkojen jäädä maksamatta.
Kuinka? Sinä kaunis valkeakasvoinen nainen, etkö ajattele sitä,
että toinen oli hallitsijattarena tässä talossa, silloin kun sinä
tulit tänne: että hän oli rikas ja rakastettu morsian, jota miehet
ihailivat ja naiset kadehtivat? Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin
aallot heittivät sinut tälle rannalle, alkoi toisen surullinen
kohtalo. Hänestä tehtiin kerjäläinen, hänet peitettiin häpeään ja
kunnia riistettiin häneltä ja hänen sulhasensa hylkäsi hänet.
Eihän ollut sinun syysi, että näin kävi. Mutta _sinun tähtesi_
näin kävi; sinä toit onnettomuuden mukanasi. Se istuu valkeilla
kasvoillasi, mustien silmäkulmiesi välissä, jotka suutelevat
toisiaan, ja tuo turmion laivalle ja talolle, johon käyt sisälle.
Sinä et voi sille mitään, mutta sinä tuot onnettomuuden muassasi.
Sekä vainoojasi että vapauttajasi joutuvat turmioon. Sinä et voi
estää sitä, että muutamat rakastavat sinua niin suuresti ja toiset
vihaavat sinua niin syvästi; mutta sinä et voi välttää kumpaakaan.
Ja sinä uskallat nukkua Atalian kanssa saman katon alla!...
Sohvi-rouva oli tyytyväinen eri elämänurien yhtymiseen tällä tavoin.
"Parittain." Hän luuli sitä ansiokseen. Hän yrittikin sitoa lujemmin
täällä ja irroittaa tuolla, aina sen mukaan mikä hänestä näytti
välttämättömältä.
Timealle hän ylisti majuria pilviin asti, Atalialle alensi häntä.
Kun Atalia otti kihlasormuksen herra Johan Fabulalta, väitti
Sohvi-rouva, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista, vaikka
se olikin aivan tavallinen kihlasormus.
Hän kuvasi Ataliaa maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
"Usko pois, rakas tyttäreni, saatat olla onnellinen. Sinä sovit
paljoa paremmin hänelle kuin tuolle toiselle, jolla ei ole muuta kuin
ruosteinen miekka ja ruosteinen asepuku. Uskallan lyödä vetoa siitä,
että hän syö luotolla ravintolassa. Pidänkin enemmän herra Fabulasta
ihmisenä kuin tuosta toisesta. Voi kuinka komea hän on kiertäessään
pitkät viiksensä sivuille ja etenkin kun hänellä on viittansa
hopeaketjuineen! Koettakoonpa vain herra majuri kiertää viiksiään!
Jospa hänellä edes olisi viikset! Minä en saisi suudeltua tuollaisia
parrattomia, sileitä miehenkasvoja. Hän ei myöskään ole vielä aivan
nuori; etkö ole huomannut, miten hän aina silittää hiuksensa toiselta
puolelta toiselle kätkeäkseen päälaellaan olevaa kuuta? Ja sen
lisäksi nauttii herra Fabula suurta kunnioitusta kaupungissa. Kaikki
ihmiset tervehtivät häntä kadulla. Hengen miehetkin kuiskailevat
keskenään: 'Kas, herra virkaatekevä kuraattori!' Herra Levetinczy oli
vakinainen kuraattori. He olivat toisiinsa samassa suhteessa kuin
kuvernööri virkaatekevään kuvernööriin. Levetinczy oli 'Nadasdy'
ja Fabula 'Kürthy.' Tosin hän ei ole aatelismies, mutta hän on
kuusikymmenvuotias ja hänen on vain tarvis liikuttaa pikkusormeaan,
jotta he nimittäisivät hänet kolleegiakamreeriksi, ja silloin tulee
sinusta rouva kamreerska. Sinua nimitetään silloin 'nagyasszony'
(suur-rouva) kuten minuakin."
Olla kuusikymmenvuotiaana kamreeri oli siihen aikaan paljon
Komornissa. Kuusikymmenvuotias pääsi määrätyillä edellytyksillä
ulkoraadin jäseneksi ja kolleegiakamreeri oli kaupungin kaikkien
härkien ja hevosten komentaja.
Atalia tyytyi siihen, että häntä lohdutettiin näillä kurjilla
lohdutusperusteillä. Sen jälkeen kun herra Katshuka oli alkanut
käydä talossa, pakotti hän luontoaan ja kohteli äitiäänkin
ystävällisesti. Hän keitti hänelle joka ilta teetä, juomaa, josta hän
suuresti piti, etenkin kun sai siihen paljon rommia. Atalia valmisti
itse sen hänelle. Palvelijoitakin kohtaan hän oli itse hyvyys,
heillekin hän tarjosi teetä, joka miesväelle -- kamaripalvelijalle,
kuskille ja ovenvartijalle -- korotettiin punssiksi. Palvelusväki,
Sohvi-rouva etunenässä, eivät voineet kyllin kiittää hyvää neitiä.
Sohvi-rouva keksi syynkin tähän tavattomaan ystävyyteen. Tuollaiset
palvelijaluonteet etsivät aina syytä, kun herrasväki tekee heille
hyvää, ja maksavat sen takaisin epäluulolla.
"Tyttäreni teeskentelee nyt hyvyyttä minulle, jotta minä seuraisin
hänen luokseen, sillä hän ei ymmärrä taloudesta yhtään mitään, ei
edes osaisi keittää liemiruokaa. Siitä syystä minä olen nyt aina
'rakas äiti', siitä syystä minä saan teetä joka ilta. Niinkuin en
minä tietäisi, miltä tyttäreni Atalian sydämessä näyttää!"
No, hän saisi kyllä tietää sen vieläkin paremmin.
Timean ja majurin edessä Atalia aivan mateli hellyydessään. Yhtä
vähän hänen ilmeensä kuin hänen käytöksensä osoitti entistä
vaateliaisuutta. Kun majuri tuli vieraisille, avasi hän hymyillen
oven hänelle, vei hänet kohteliaasti Timean luo, otti osaa
keskusteluun, ja poistuttuaan kuultiin hänen iloisesti hyräilevän
viereisessä huoneessa.
Hän oli oppinut kamarineitinä olemisen taidon, sehän hän tahtoi itse
olla. Kerran pyysi Timea Ataliaa soittamaan nelikätisesti kanssaan,
johon hän vastasi teeskennellyn avoimesti, ja niin äänekkäästi,
että majurikin saattoi kuulla sen, että hän oli jo unohtanut
soittotaidon; ainoa kone, jota hän nyt soitti, oli "leikkuulauta", ei
se, jota unkarilaiset sanovat cymbaaliksi, mutta se, millä hakataan
makkaruksia. Suuren onnettomuutensa jälkeen hän ei soittanut muulloin
kuin tietäessään olevansa aivan yksin, jolloin ei kukaan kuullut
häntä.
Eivätkö hermosi värähdä nähdessäsi tämän tytön hymyilevän sinulle?
Eikö selässäsi kulje kylmät väreet hänen kumartuessaan suutelemaan
kättäsi? Eikö tunnu siltä kuin käärmeen kylmä ruumis kiertyisi
jalkojesi ympäri hänen solmiessaan kenkäsi nauhoja? Ja hänen
täyttäessään lasisi, eikö pistä päähäsi katsoa, mitä sen pohjalla on?
Ei, ei. Timea ei epäile mitään. Hänhän on niin hyvä. Hän kohtelee
Ataliaa kuin lihallista sisartaan. Hänellähän on varattuna
satatuhatta guldenia häntä varten. Onhan hän itse sanonut sen
Atalialle. Niin paljon oli Mikaelkin määrännyt hänelle. Hän
tahtoo perustaa Atalian onnen. Hän luulee voivansa maksaa tälle
kadotetun sulhasen. Ja miksi ei hän uskoisi niin? Ataliahan on itse
vapaaehtoisesti luopunut hänestä. Silloin kun Timar tarjosi hänelle
myötäjäisiä, oli hän sanonut: "Minä en tahdo tietää mitään tästä
miehestä, en tässä, enkä tulevassa elämässä!"
Timea ei tiedä mitään yöllisestä näytelmästä, jolloin Atalia salaa
meni sulhasensa luo ja sai lähteä sieltä yksin ja ilman rakkautta.
Timea ei tiedä, että nainen luopuu vielä harvemmin miehestä, jota
vihaa, kuin hänestä, jota rakastaa; hän ei tiedä, että naisen viha on
vain rakkautta, joka on muuttunut myrkyksi, mutta on silti rakkautta.
Katshuka muistaa vielä varsin hyvin tämän yöllisen näytelmän. Siksi
hän vapiseekin Timean vuoksi, uskaltamatta sanoa sitä hänelle.
Nyt oli vain päivä jäljellä Susannan-päivään. Timea oli vähitellen
luopunut kokonaan surupuvustaan, vaikka hänen olikin vaikea erota
siitä, ikäänkuin hänen, olisi ollut vaikea tottua iloon. Ensin hän
vain salli puvussaan valkean pitsikoristeen; sitten hän vaihtoi
mustan kankaan tuhkanharmaaseen, ja korvasi karkean villan hienolla
silkillä; sitten sekaantui kokoharmaaseen kankaaseen valkoisia
pilkkuja ja viimein oli Mikael Levetinczyä surevasta puvusta jälellä
vain musta pitsimyssy.
Sekin siirretään Susannan päivänä siihen huoneeseen, missä
säilytetään vanhoja kalleuksia. Uusi kaunis, kallisarvoisista
Valencienne-pitseistä tehty päähine on jo hankittu. Sitä on vain
vielä koeteltava.
Onneton turhamaisuuden puuska saattoi Timean jättämään koetuksen
siksi, kunnes majuri olisi saapunut. Nuorelle leskelle on valkea
päähine samaa kuin morsiuskruunu neidolle.
Mutta tänä päivänä antoi majuri kauan odottaa itseään. Syynä oli se,
että Wienistä tilattu valkea morsiusvihko tuli niin myöhään perille.
Se oli jo toinen nimipäivävihko tänä vuonna. Nythän majuri saattoi jo
onnitella Timeaa Susannan-päiväksikin.
Seuraavana päivänä saapui Timealle suuri joukko onnittelukirjeitä.
Hänellä oli suuri joukko tuttavia lähellä ja kaukana, vapaaehtoisia
ja velvollisuusihailijoita. Timea ei nyt avannut ainoatakaan näistä
kirjeistä. Ne makasivat päällekkäin hopeakorissa pöydällä.
Kirjeiden joukossa oli myös useita, joita lapsenkädet olivat
kirjoittaneet. Timea oli ollut sadankahdenkymmenenneljän lapsen
kummina, poikien ja tyttöjen, kaupungissa ja maalla. Ne olivat siis
näiden lapsellisia onnitteluja. Häntä huvitti lukea niitä; mutta nyt
hänen ajatuksensa askaroitsivat edessä olevassa.
"Kas, miten merkillinen kirje!" sanoi Atalia ottaen yhden niistä
käteensä. "Sinetin vaakunan sijassa on tässä kovakuoriainen."
"Ja millä merkillisellä musteella osote on kirjoitettu", huomautti
Timea. "Pane se toisten joukkoon. Huomenna luemme ne."
Salainen ääni sanoi Timealle kuitenkin, että olisi parasta lukea se
jo heti tänään.
Se on pikku Dodin kirje.
Mutta kas, majuri tulee. Silloin unohtuvat kaikki hänen
sadankahdenkymmenenneljän kummilapsensa onnittelukirjeet.
Yhdeksän vuotta sitten oli onnellinen sulhanen kenties samassa
huoneessa ojentanut punaisen ruusukimpun toiselle morsiamelle.
Ja tämä on nytkin läsnä.
Ja kenties on sama suuri peili, jossa Atalia viimeisen kerran
silmäili morsiuspukuaan, vielä samassa paikassa.
Timea vastaanotti valkoisen, kauniin morsiusvihon majurin kädestä,
asetti sen komeaan porsliinimaljakkoon ja kuiskasi hänelle sitten:
"Mutta nyt annan minäkin teille jotakin, jotakin, joka ei milloinkaan
ole kuuluva teille, joka aina on jäävä minulle, mutta on siitä
huolimatta teidän."
Rakastavaisen arvoitus ratkaistiin sillä, että eräs laatikko
avattiin. Siinä oli uusi pitsipäähine.
"Oi, kuinka ihastuttava!" huudahti majuri ottaen päähineen käteensä.
"Tahdotteko minun koettavan sitä?"
Vastaus kuoli majurin huulille. -- Hän katsahti Ataliaan.
Timea asettui iloisen lapsellisena kuvastimen eteen ja otti
surupäähineen pois. Sitä tehdessään hän taasen tuli surulliseksi, vei
mustat pitsit huulilleen ja painoi niille suudelman kuiskaten hiljaa:
"Mikael raukka!..."
Siten hän luopui viimeisestä leskeysmerkistä.
Katshuka piti vielä valkoista päähinettä kädessään.
"No, antakaa minulle päähine, että saan koettaa sitä."
"Saanko auttaa teitä?"
Mutta kun tukkalaite siihen aikaan oli niin korkea, tarvitsi hän
ehdottomasti apua.
"Voi, te ette osaa. Atalia kyllä on oleva niin hyvä."
Timea lausui nämä sanat ajattelematta, mitä sanoi, mutta majuri
hämmästyi sitä kalpeutta, joka levisi Atalian kasvoille. Hän muisti
Atalian samoin sanoneen Timealle: Tule ja aseta morsiushuntu päähäni!
Ja kenties ei Ataliakaan silloin ajatellut, mitä kuolettavaa myrkkyä
niissä sanoissa piili.
Atalia astui Timean luo auttaakseen häntä asettamaan päähinettä
oikein. Hänen oli molemmilta puolilta kiinnitettävä se hiusneuloilla
tukkalaitteeseen.
Atalian käsi vapisi. Hän pisti Timeaa hiusneulalla tuntuvasti päähän.
"Voi sinua taitamatonta!" huudahti Timea ja veti päänsä syrjään.
Samat sanat... ja saman miehen kuullen!...
Timea ei nähnyt, mikä salama välähti Atalian kasvojen yli, mutta
herra Katshuka huomasi sen varsin hyvin.
Se oli pirullisen raivon tulivuoren purkaus, leimahtava katkeruus,
häpeän tummanpunainen pilvi.
Kaikki kasvojen lihakset vetäytyivät kokoon kuin olisivat olleet
käärmeenpesä, johon oli lyöty vitsalla.
Kuinka murhaavat silmät! Kuinka hänen huulensa puristuivat yhteen!
Mikä intohimojen pohjaton kuilu ammottikaan tästä yhdestä katseesta!
Timea oli tuskin lausunut tuota sanaa, ennenkuin jo katui ja riensi
korjaamaan kaikkea hyväksi. Hän kääntyi Atalian puoleen syleilläkseen
ja suudellakseen häntä.
"Älä ole pahoillasi, rakas Atalia; minä unohdin itseni. Annathan
minulle anteeksi? Ethän ole minulle vihainen?"
Samassa silmänräpäyksessä Atalia taas seisoi nöyränä kuin palvelija,
joka oli särkenyt jotakin, ja alkoi teeskentelevällä ja nöyrällä
äänellä:
"Oi, rakas, kaunis Timeani, älä ole vihainen; enhän tahtonut tehdä
pahaa pienelle, kauniille päällesi. Oi, miten kaunis olet uudessa
päähineessäsi! Sinä näytät aivan haltiattarelta."
Ja hän suuteli Timeaa olkapäähän.
Majuri värisi.
Yhdeksästoista luku.