Kaunis leski suri syvästi. Hän ei milloinkaan käynyt seuroissa eikä
milloinkaan vastaanottanut vieraita kotona. Kadulla hän esiintyi vain
surupuvussa, tiheä harso kasvoillaan.
Komornin väki koetti arvailla, miten kauan tätä kestäisi. Kokonaisen
vuoden kenties siitä päivästä laskien, jolloin Timar sai niin
onnettoman lopun. Vuosi meni umpeen talvella. Senjälkeen tuli
laskiaiskarnevaalien aika. Mutta Timea ei silloinkaan luopunut
surupuvustaan eikä ottanut osaa mihinkään tanssiaisiin. Komornin
yleinen mielipide asetti nyt toisen määräpäivän. Timea laski
luultavasti suruvuoden hautajaispäivästä alkaen, sillä siitä
oikeastaan alkoi hänen leskeytensä. Tämäkin määräaika kului
umpeen, kevät oli jo tullut, mutta Timea kävi yhä surupuvussa eikä
milloinkaan kukaan käynyt hänen luonaan.
Yleinen mielipide alkoi nyt käydä kärsimättömäksi; kuinka kauan,
kysyttiin, jatkuisi tätä?
Eniten suuttumusta herätti se seikka, ettei hän vastaanottanut
miesvieraita.
Eräänä aamuna käveli Sohvi-rouva torilla kori käsivarrellaan ja tinki
maalaisvaimojen kanssa kanojen hinnasta. Oikeastaan hän oli vain
ostavinaan, hän ei ostanut mitään, vaan selitti kaiken olevan liian
kallista. Hänen ajatuksensa olivat koko ajan suunnatut siihen, miten
hän saattaisi hiipiä "Angliaan" kenenkään huomaamatta. Siellä hän
kulki pensaston suojassa kiertävää kiertotietä ja katseli lakkaamatta
ympärilleen tutkiakseen, huomasiko kukaan häntä. Vihdoin hän äkkiä
pujahti erääseen yksinäiseen taloon, jonka portin päälle oli maalattu
kaksoiskotkan kuva.
Herra Katshuka asui yhä siellä. Hän ei ollut majuriksi tultuaan
muuttanut siitä asunnosta, jossa oli viettänyt luutnanttiaikansa. Hän
ei tarvinnut suurempaa.
Portti oli auki, samoin ovikin ja akkuna pienessä huoneessa. Herrat
upseerit eivät kahdesta syystä pelkää varkaita.
Sohvi-rouva tapasi herra Katshukan yksin huoneessa, missä hän juuri
oli tarkastelemassa suurenmoisia linnoitussuunnitelmia.
"Hyvää päivää, herra majuri! Pyydän anteeksi epäkohteliaisuuttani,
että käyn sisään. Sattumalta kuljin ohi ja näin akkunoiden sekä
ovien olevan auki. Oi, kuinka helposti voisi varas hiipiä sisään,
ajattelin mielessäni, minäpä sanon palvelijalle, että hän sulkee
oven. Ja kas, sillein tapaankin itse herran... Kiitos hyvyydestänne!
No, jotta en veisi unta talosta, istuudun vähäksi aikaa. Siitä on
sitäpaitsi vuosi ja päivä, kun puhuin majurin kanssa viimeksi. Oi,
te olette aivan liian hyvä, herra majuri! Istuudunko tähän viereenne
sohvaan? Minä panen vain ensin korini syrjään. Siinä on vain muutamia
munia. Minä ostan itse kaikki, sillä jos sellaiset asiat jättää
palvelusväen toimeksi, niin saa maksaa kaikesta kalliimman hinnan.
Ja sitten ovat nykyajan piiat niin ylpeitä, etteivät he tahtoisi
mistään hinnasta kantaa koria. Se hävettää heitä. Itse en minä häpeä.
Ne, jotka tuntevat minut, tietävät hyvin, kuka heidän edessään on.
Eikö totta, majuri, että te ette välitä siitä? Kuinka voisittekaan?
Mehän olemme vanhoja tuttuja. Muistatteko vielä, majuri, kun istuitte
vesiruukun päällä keittiössä ja poimitte paahdettuja maissijyviä
virkatakistanne, ja kun minä sanoin teille kertoneeni tyttöhupakolle,
mitä kaste oli? Mutta silloin pulminkin aivan muita asioita, kun
herra majuri, joka silloin oli vain luutnantti, astui sisään. Jaa,
jaa, jospa tietäisitte, mitä minä silloin juttelin! Mutta siitä
on kokonainen ikuisuus ja sen jälkeen on maailmassa tapahtunut
suuria ihmeitä. Eikö herra von Levetinczyn kuolema ollut kauhea!
Timea-parka! Hän ei ole senjälkeen löytänyt rauhaa ei yöllä eikä
päivällä. Pelkään hänen pian seuraavan miestään, ja se olisi todella
vahinko. Sellainen enkeli! -- Hän ei milloinkaan ota vastaan herroja.
Sata kertaa päivässä hän pysähtyy herra Levetinczyn suuren kuvan
eteen ja katselee sitä kauan. Sitten hän ottaa esiin hänen viimeisen
kirjeensä, jonka herra Levetinczy lähetti suuren kalan kera ja lukee
sen läpi. Ja sitten hän kysyy minulta: 'Kuule, Sohvi-äiti, eikö
sinusta ole ihmeellistä, että tämä kirje on kirjoitettu niin iloiseen
sävyyn?' Hän suree aivan liian paljon, tuo nuori, kaunis leski.
Minun käy sääliksi häntä raukkaa; minä toivoisin hänen ojentavan
kätensä jollekin hyvälle kunnon miehelle. Minunkin etujeni mukaista
olisi, että hän tekisi niin. Tietäkää, herra majuri, tyttäreni sanoo
aina, että jos Timea menisi naimisiin sen miehen kanssa, jota hän
ajattelee, niin hän ei enää hetkeksikään jäisi taloon, vaan ottaisi
ensimmäisen vastaantulevan kosijan, oli se sitten talonpoika tai
herra, nuori tai vanha, sileäkasvoinen tai rokonarpinen. Hän heti
paikalla suostuisi menemään naimisiin. Ja siitä ei suinkaan kukaan
iloitsisi niinkuin minä. Ei senvuoksi, että silloin muuttaisin
tyttäreni luo. Varjelkoon! Minä jäisin Timean luo. Vaikka Ataliasta
tulisi kuinka rikas hyvänsä ja Timeasta köyhä, jäisin kuitenkin
Timean luo. Sillä, uskokaa minua, minä en enää voi kestää tyttäreni
kanssa. Ei tosin ole kaunista, että äiti moittii tytärtään. Mutta
minä tiedän, kenelle puhun. On totta, että olen hänen äitinsä, että
olen synnyttänyt hänet maailmaan. Hän olikin hyvä lapsi ennenkuin
hänet riistettiin minulta, ennenkuin hänen isänsä hemmoitteli hänet
piloille ja maailma pani hänen päänsä pyörälle. Mutta nyt minun
elämäni hänen kerallaan on helvetti. Hän vainoo minua koko päivän
aivankuin minä olisin ainoa, johon hän saattaisi koetella vihaansa.
Hän nipistää ja töykkii minua, ja lyö, mihin sattuu. Hänen takiaan en
uskalla poistua keittiöstä. Vaikka kutsuisin häntä mitä suloisimmilla
hyväilysanoilla, ei hän ole kuulevinaan minua. Aterian aikana hän
myrkyttää joka suupalan minulta, niin että kahveli putoo kädestäni.
Koko yö on minun paikattava hänen vaatteitaan, jotka hän päivällä
itse tahallaan on repinyt ollakseen repaleisen näköinen. Öisin hän
ei anna minun nukkua. Hän asettaa kynttilän silmäini eteen, ja
lukee aamuun asti. Ja älkää uskoko, että hän avaa kirjan lehdet
yhdellä kertaa; hän tekee sen lehti lehdeltä, joten minä sata kertaa
nukahdettuani herään paperin kahinaan, ja jos valitan sitä, näyttää
hän kieltään. Kerran olin pannut pumpulia korviini saadakseni nukkua
rauhassa. Mitä hän silloin teki? Hän pani särkyä vastaan niskalleen
aikomansa sinappitaikinan jalkojeni alle, niin että nämä herätessäni
olivat rakoilla. Ja muitakin kepposia hän tekee minulle. Hän tietää
minun varsin hyvin pelkäävän aaveita. Mitä hän siis tekee? Hän pukee
luudan aaveeksi ja asettaa sen oven eteen, niin että minä saan
kouristuksia säikähdyksestä astuessani huoneeseen. Palvelijoiden
aikana hän kohtelee minua niin huonosti, etteivät nämä voi
kunnioittaa minua. Oi, mitä kaikkea minun on kärsittävä! Aina hän on
keittäjättären puolella minua vastaan. Mitä minun onkaan siedettävä
hänen puoleltaan! Pahinta on se, kun minä suurena juhlapäivänä otan
esiin rukouskirjani rukoillakseni; silloin hän istuutuu pöydän ääreen
minua vastapäätä ja alkaa mutista kirouksia: 'Piru ja helvetin tuli,
kuolema ja rutto, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja
turmio, kaikenlaatuinen hätä ja tuomio tulkoot tämän talon ylitse!
Amen!' Sitä hän rukoilee hyväntekijälleen. Mutta heti sen jälkeen
hän Timean edessä matelee ja supattelee hunajanmakeita sanoja
puhutellessaan tätä. Ah, herra majuri, minä jo pelkään nukkua samassa
huoneessa Atalian kanssa. Suokoon Jumala hänen ottavan ensimmäisen
vastaantulevan kosijan! Juuri nyt tarjoutuu oiva tilaisuus. Se on
tosin vain herra Johan Fabula, jonka vaimo kuoli viime vuonna, eikä
hän enää ole eilispäivän lapsia. Mutta hän on hyvissä varoissa --
joku aika sitten hänet valittiin virkaatekeväksi kuraattoriksi
-- hänen varallisuutensa arvioidaan neljäänkymmeneen tuhanteen
guldeniin; hän pystyy kunnolla elättämään vaimonsa. Kaikki lapset
ovat jo täysikasvuisia ja ulkona maailmalla. Atalia saisi varmasti
hyvät päivät. Megyereskadun varrella on hänellä talo niin kaunis
kuin kenenkä muun tahansa. Sitäpaitsi on hän poissa kotoa kahdeksan
kuukautta vuodesta."
"Olen vakuutettu siitä, että Atalia ottaisi hänet harmissaan, jos
Timea menisi naimisiin aikomansa miehen kanssa. Ah, silloin saisin
minäkin rauhan. Minä jäisin Timean luo. Mutta ei siitä mitään tule,
niin kauan kuin toinen ei poistu talosta eikä toinen tule sinne,
vaan kumpikin istuu omassaan suremassa. Ei sen puolesta, että minä
olisin tullut tänne tuomaan jotain sanaa. Jumala varjelkoon minua
siitä, ei se ole ensinkään tapaistani! Mutta minä en voi vaieta
erästä asiaa, jonka näinä päivinä olen saanut selville. Tietäkää,
että minä joka aamu laitan Timean vuoteen. Sitä en salli kenenkään
muun tekevän; en voi sallia palvelijoiden käsineen koskettelevan
näitä hienoja, koruompelein kaunistettuja tyynynpäällisiä. No,
äskettäin kohottaessani alinta tyynyä, mitä löysinkään sieltä?
Sapelinkahvan, jossa oli kiinni taittunut terä. Timea oli varmaan
tällä kertaa unohtanut sen sinne. Luultavasti pitää hän joka yö
taittunutta sapelia päänsä alla. Hän nukkuu sen päällä. Kertoessani
siitä Atalialle, nipisti hän minua käsivarteen, niin että minulla on
vielä nytkin sinelmä siitä, ja hän uhkasi ottaa minut hengiltä, jos
kertoisin siitä jollekin. Niinkuin päähänikään pistäisi ilmaista sitä
kenellekään! En kenellekään ihmiselle maailmassa kertoisi sitä! Sanon
vain: 'Oi, jospa sapelin entinen omistaja vain ymmärtäisi, mitä hänen
nyt on tehtävä!'"
Sohvi-rouva piti tämän pitkän puheen hetkeäkään levähtämättä ja
antamatta majurin kertaakaan keskeyttää itseään.
Kun puhetulva vihdoinkin lakkasi, sanoi Katshuka:
"Sohvi-äiti, sapelin entinen omistaja tietää, niitä hänen on tehtävä.
Jos rouva von Levetinczy olisi eronnut miehestään ja olisi nyt köyhä,
vailla omaisuutta, niin olisi sapelin omistaja rientänyt _ojentamaan_
hänelle kätensä. Mutta nyt, kun rouva Levetinczy on rikas leski, joka
on perinyt miljoonia miehensä jälkeen, ei sapelin entinen omistaja,
joka on köyhä raukka, voi mennä rikkaan naisen luo _pyytämään_ hänen
kättään."
"Oi, kuinka sapelin omistaja on muuttanut luontoa!" huokasi
Sohvi-rouva. "Ollessaan kihloissa Atalian kanssa hän ei tahtonut
viedä tätä vihille ennenkuin satatuhatta guldenia oli pöydällä."
"Hm! Eikö juuri Atalian äiti sanonut, että jäisi Timean luo, vaikka
Timeasta tulisi köyhä ja Ataliasta upporikas?"
"Se on totta, niin olen sanonut, vaikka olen hänen äitinsä. Herra
majuri on oikeassa. -- No, jos sapelin entinen omistaja ei tiedä,
mitä hänen on tehtävä, niin tietää sen nykyinen omistaja."
Ja sitten Sohvi-rouva pyysi tuhannesti anteeksi, että oli vaivannut,
ja sitten taas tuhannesti siitä, että ei voinut enää jäädä, sillä
hänen oli tehtävä satoja ostoksia torilla.
Sitten otti hän korinsa ja pujahti ulos kaksoiskotkan koristamasta
portista. Mutta hän ei ostanut mitään torilta, vaan kiirehti suoraa
tietä kotiin.
Seitsemästoista luku.