Viimeiset maaliskuun päivät voittivat ankaran talven. Sade ja sumu
sekä etelä-tuulet heikensivät Plattenjärven jään, joka sitten murtui
rajulla pohjatuulella ja ajelehti Somogy-rannalle.
Jäälohkareiden joukosta löysivät kalastajat ruumiin.
Koko ruumis oli jo suureksi osaksi mädännyt; kasvonpiirteitä ei enää
voitu tuntea. Kuitenkin saattoi mitä suurimmalla varmuudella päättää,
ken se oli.
Siinä olivat Mikael Timar von Levetinczyn maalliset jäännökset,
hänen, joka hävisi niin äkkiä tuon kuuluisan nuotanvedon jälkeen,
jolloin fogaschikuningaskin saatiin pyydykseen ja jonka kotiinpaluuta
oli niin kauan odotettu.
Ruumiissa saattoi tuntea kadonneen herran vaateparsia, hänen
turkisreunaisen takkinsa, hänen paidannappinsa ja paitaan ommellut
nimikirjaimet. Liivintaskussa on hänen kellonsa, johon hänen
koko nimensä on poltettu emaljiin. Varmin todiste on kuitenkin
povitaskusta löytynyt lompakko, joka on täyteen ahdattu seteleitä,
sadan ja tuhannen guldenin seteleitä, joissa vielä näkyy leima, sekä
lompakkoon ommeltu helmikirjailu: "Usko, toivo rakkaus", Timean omin
käsin ompelema.
Eräästä sivutaskusta löydettiin sitäpaitsi neljä nauhalla
yhteensidottua kirjettä, joiden kirjoitus oli aivan kulunut pois.
Kirjeethän olivat maanneet neljä kuukautta vedessä.
Vähän aikaa sen jälkeen löysivät kalastajat Füred-rannalla herra
Levetinczyn kaksoispyssyn, joka jäi heidän verkkoonsa. Se selvitti
kaiken.
Vanha Galambos muisti nyt varsin hyvin kaiken.
Armollinen herra oli itse sanonut hänelle, että jos kettuja ja susia
tulisi yön aikana railon luo, menisi hän itse ulos pyssyineen ja
ampuisi luodin niiden turkin läpi.
Nyt muistivat useat muutkin lumimyrskyn raivonneen sinä yönä
Balaton-järvellä, tosin vain lyhyen ajan. Epäilemättä oli tämä
aiheuttanut armollisen herran onnettomuuden. Hän ei ollut huomannut
railoa, oli pudonnut veteen ja joutunut jään alle.
Vanha Galambos, joka nukkui vähän öisin kertoi myös kuulleensa
myrskyn mylvinnän seasta hirveän hätähuudon.
Että niin erinomaisen ja arvossapidetyn miehen pitikin kuolla niin
kamala kuolema!
Ensi tiedon onnettomuudesta saatuaan matkusti Timea itse Siofolkiin
ollakseen läsnä laillisessa tutkinnossa.
Nähdessään miehensä vaatteet pyörtyi hän kaksi kertaa ja hänet
saatiin töin tuskin henkiin jälleen. Siitä huolimatta hän kesti
loppuun saakka. Hän oli läsnä silloin kun muuttunut ruumis laskettiin
lyijyarkkuun ja kyseli innokkaasti vihkisormusta, mutta sitä ei
löytynyt. Ruumiista puuttuivat sormet.
Timea kuletutti kalliit jäännökset Komorniin ja panetti hänet
perhehautaan kaikella sillä komeudella, jonka protestanttisen kirkon
hautausmenot sallivat. Kaikki neljä kirkkoaluetta oli edustettuna
lähetystöjen välityksellä; transdanubilainen ylikaitsija piti
ruumispuheen, ja Komornin pappi puhui arkun ääressä kirkon laivassa,
joka oli verhottu mustalla kankaalla ja koristettu asekilvellä.
Paavin kollegion kuoro suoritti hautauskulun. Mustalla sametilla
verhotussa arkussa olivat hänen nimikirjaimensa hopeakirjaimin
kirjoitetut; sen päällä olivat hänen aatelismiekkansa ja unkarilaisen
Pyhän Stefanin ristin, italialaisen Pyhän Mauritiuksen ristin,
ja brasilialaisen Annunciata-ristin koristeet. Arkun kantoivat
ruumisvaunuihin kaupungin senaattorit ja komitaatin luottamusmiehet.
Paariliinan hopeatupsuja kannattivat varagespanit. Ruumisvaunujen
kahden puolen astuivat kaupungin arvohenkilöt. Niiden edessä marssi
kaupungin koulunuorisoa, pappeja ja jumaluusopin ylioppilaita, nämä
viimemainitut lippuineen; senjälkeen unkarilainen ja saksalainen
kansalaiskaarti virkapuvussa, aseissa, hillityn rummun päristessä.
Arkkua seurasivat kaupungin ylhäiset naiset surupuvussa, ja niiden
joukossa sureva leski valkoisin kasvoin ja itkettynein silmin sekä
maan ja keisarikaupungin huomatuimmat miehet ja sotilasarvohenkilöt;
lähettipä hänen majesteettinsakin lähetin edustamaan itseään
kuuluisan miehen hautajaisiin. Ja jäljessä seurasi silmän
kantamattomiin ihmisjoukko. Kellojen soidessa kulki kulkue hitaasti
koko kaupungin läpi. Ja kaikki kellot ja kaikki kielet julistivat,
että nyt haudattiin miestä, jonka vertaista ei enää syntyisi: kansan
hyväntekijää, kansansa ylpeyttä, uskollista puolisoa, suurenmoisten
lahjoitusten tekijää.
Kultapoikaa kannettiin hautaan.
Miehet, naiset ja lapset, jotka ovat seuranneet jalan koko kaupungin
läpi, menevät myös hautuumaalle.
Ataliakin on ruumissaatossa.
Kun arkku kannetaan alas avattuun hautakammioon, seuraavat syvästi
surren miehen lähimmät sukulaiset, ystävät ja ihailijat myös sinne.
Niiden joukossa on myös majuri, herra Katshuka.
Tungoksessa kapeilla portailla hän joutuu läheltä koskettamaan
Timeaan -- ja Ataliaan.
Kun taas noustaan haudasta, heittäytyy Atalia sille päällysarkulle,
johon ruumisarkku on laskettu ja toivoo, että hänetkin haudattaisiin
sinne.
Onneksi on herra Johan Fabula käsillä.
Hän ottaa kaunottaren syliinsä ja kantaa hänet päivänvaloon ja kertoo
hämmästyneelle kansanjoukolle, miten suuresti neiti rakasti autuaasti
eronnutta vainajaa, joka oli ollut hänen toinen isänsä.
Puolen vuoden perästä pystytetään kirkkomaalle kallisarvoinen
muistokivi, jossa luetaan seuraava kirjoitus kultakirjaimin
kirjoitettuna:
Tässä lepää
Korkea- ja jalosukuinen herra
_Mikael Timar von Levetinczy_.
kuninkaallinen neuvos, useiden komitaattien edustaja, Pyhän
Stefanin-, Pyhän Mauritiuksen- ja Annucciataristin ritari, suuri
isänmaanystävä, tosi kristitty, esimerkiksi kelpaava puoliso,
köyhien isä, isättömien ja äidittömien suojelija, koulujen
ylläpitäjä, kirkon tuki, kaikkien tuttaviensa itkemänä, uskollisen
puolisossa Timean ikuisesti kaipaamana.
Graniittijalustalla seisoo alabasteripatsas, nainen maljakko
käsivarrellaan. Kaikki sanovat, että tämä patsas on elävä kuva
Timeasta.
Ja Timea menee joka päivä hautuumaalle tuoreita seppeleitä mukanaan
ja kastelee kukkaset, jotka tuoksuvat niin ihanasti siellä
ristikkoaidan sisällä. Hän vuodattaa niille kylmän vesisuihkun -- ja
kuumia kyyneleitä...
* * * * *
Teodor Kristyan ei kait milloinkaan olisi uneksinut, että hänelle
kuoltuaan osoitettaisiin niin suurta kunnioitusta.
Kuudestoista luku.