Huurre oli tehnyt Vapaasta Saaresta hopeametsän. Jatkuvasti
leijaileva sumu oli luonut joka oksaan lumikukkia. Sitten tulivat
aurinkoiset päivät, jolloin puiden huurre muuttui jääksi, ikäänkuin
koko saari olisi ollut lasista. Kristallien painosta riippuivat oksat
alaspäin kuin kyynelpajuissa, ja tuulen värähdellessä metsän läpi
löivät ne yhteen ja soivat kuin sadun lasipuutarha.
Vain yksi polku johti vahvassa huurteessa olevan nurmen poikki
mökille. Ja se kulkee sille paikalle, missä Terese lepää. Se on
Noëmin ja pikku Dodin jokapäiväisen kävelyretken päämaali.
Nykyään he kulkevat sinne kahden. Kolmas seuralainen, Almira, makaa
mökissä vetäen viimeisiä hengenvetojaan. Luoti on tunkeutunut ruumiin
jalompiin osiin, eikä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.
On ilta. Noëmi sytyttää valon, vetää esiin rukkinsa ja alkaa kehrätä.
Pikku Dodi on istuutunut hänen viereensä ja pitää olkia rukin pyörää
vasten, leikkien tuulimyllyä. Almira makaa nurkassa ja voihkii kuin
ihminen.
"Äiti, kumarra päätäsi puoleeni", sanoo lapsi äkkiä, "minä tahdon
kuiskata sinulle jotakin, niin ettei Almira kuule."
"Eihän koira sanojasi muutoinkaan ymmärrä, Dodiseni."
"Oi, hän kyllä ymmärtää. Hän ymmärtää kaikki. Sano minulle, kuoleeko
Almira?"
"Varmasti, rakkain pienokaiseni."
"Mutta kuka meitä sitten suojelee, kun Almira kuolee?"
"Jumala!"
"Onko Jumala vahva?"
"Vahvempi kaikkia muita."
"Onko hän vahvempi kuin isä?"
"Isäsikin voima on Jumalalta."
"Entä sen häijyn miehen, jonka silmä oli sidottu?"
"Hänenkin."
"Miksi hyvä Jumala antaa hänellekin voimaa? Minä pelkään hänen
tulevan takaisin. Hän tahtoo viedä minut pois."
"Älä pelkää! Minä en anna kenenkään viedä sinua."
"Mutta jos hän lyö meidät molemmat kuoliaaksi?"
"Silloin me pääsemme molemmat taivaaseen."'
"Almirakin?"
"Ei, Almira ei pääse."
"Miksikä ei?"
"Siksi, että hän on eläin."
"Entä pikku Louiseni?"
"Ei hänkään pääse."
"Voi, älä sano niin, hän osaa kevyemmin lentää taivaaseen kuin me."
"Taivaaseen saakka se ei osaa lentää."
"Siellä ei siis ole eläimiä eikä lintuja? No, silloin minä mieluummin
jään tänne alas isän ja pikku Louisen kanssa."
"Niin, jää, pikku sydänkäpyseni, jää!"
"Eikö niin, että jos isä olisi täällä, hän löisi tuota häijyä miestä?"
"Häijy mies juoksisi pakoon häntä."
"Mutta milloin isä tulee takaisin?"
"Jo talvella."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Hän sanoi."
"Onko kaikki, mitä isä puhuu, totta? Eikö hän milloinkaan valehtele?"
"Ei, poikani, kaikki mitä hän puhuu, on totta."
"Mutta onhan jo talvi."
"Hän onkin pian oleva täällä."
"Kunpa Almira ei vain kuolisi sillä aikaa!"
Poika nousi jakkaraltaan ja meni vaikeroivan koiran luo.
"Rakas Almira, älä kuole! Älä jätä meitä yksin tänne! Katsos,
taivaaseen sinä et voi tulla kanssamme; sinä voit vain täällä
alhaalla olla luonamme. Jää tänne! Kesällä minä rakennan sinulle
kauniin talon pähkinäpuusta, sellaisen kuin isä rakensi minulle.
Kaikesta ruuasta, jonka saan, annan puolet sinulle. Paina pääsi tähän
polvelleni ja katsele kiltisti minua. Älä pelkää, minä en päästä enää
sisään sitä pahaa miestä, joka ampui sinua. Kun kuulen hänen tulevan,
sidon ovenrivan kiinni nuoralla, ja jos hän pistää kätensä sisään,
lyön sen poikki pienellä kirveellä. Minä olen suojeleva sinua,
Almira."
Viisas eläin avasi kauniit silmänsä poikaa kohti ja löi hiljaa
häntäänsä lattiaan. Sitten se huokasi syvään ikäänkuin olisi
ymmärtänyt kaikki pojan puheen.
Noëmi pysähdytti rukin, nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti
lepattavaa liekkiä.
Roisto oli lähteissään jäähyväisiksi huutanut akkunasta:
"Minä tulen vielä kerran takaisin ja silloin olen sanova sinulle,
kuka se mies on, jota rakastat."
Se, että hän tulisi takaisin on kyllin hirveä uhkaus; mutta mitä se
merkitsee, että hän on sanova hänelle, kuka se mies on, jota hän
rakastaa?
Kukahan Mikael sitten on? Voiko hän sitten olla joku muu kuin se,
joka hän sanoo olevansa? Mitähän tällä, maailman toiselta puolelta
sukeltaneella aaveella voi olla sanottavaa hänestä? Oi, miksi ei
Mikael ole tehnyt kuten hän, Noëmi, kerran oli toivonut: "parempi
olisi, jos meidän välillämme olisi kolme jalkaa multaa."
Noëmi ei ole mikään tylsä nainen. Hän on kasvanut korvessa ja oppinut
luottamaan omiin voimiinsa. Suuren maailman hentomielisyys ei ole
pilannut hänen hermojaan. Holoferneksen ja Sisseran olisi ollut, hyvä
tietää, että teräs on vaarallinen ase naisen kädessä.
Susiemo osaa puolustaa luolaansa -- koiraa vastaan. Sillä on kynnet
ja hampaat.
Tämän kiihoittavan kohtauksen jälkeen kantaa Noëmi alituisesti
Mikaelin pöytäveistä povellaan. Tämä veitsi on teräväksi hiottu.
Öisin hän sitäpaitsi sulkee oven suurella hirrellä, jonka asettaa
oven eteen poikkipuolin, sitoen sen kiinni nuoralla.
Niinkuin kohtalo säätää!
Jos toinen tulee ensin, on hänestä tuleva onnellinen vaimo, Jumalan
siunaama -- jos taas toinen saapuu ensin, tulee hänestä murhaaja,
kirouksen lapsi. "Almira, miksi voihkit noin?"
Koira-parka, joka taisteli kuoleman kanssa, kohotti vaivalloisesti
päätään lapsen polvelta ja alkoi kaula ojossa nuuskia ilmaa. Se
valitti ja voihki levottomasti, mutta vain käheitä korahduksia --
ilonko vai vihanko äännähdyksiä, sitä ei voinut erottaa.
Eläin vainusi jonkun lähestyvän.
Kuka tulee?
Onko se hyvä tai häijy mies? Elämänkö antaja, vaiko murhaaja?
Ulkona yön pimeydessä kuuluu askelten kaiku huurteen peittämällä
nurmikolla. Kuka tulee?
Almira röhisee raskaasti. Se tahtoo nousta, mutta putoo alas; se
tahtoo haukkua, mutta ei voi. Noëmi hypähtää penkiltä, pistää oikean
kätensä kaulahuivin alle ja tarttuu veitseen. Kuka tulee?
Kaikki kolme kuuntelee vaiti: Noëmi, Dodi ja koira.
Nyt lähestyvät reippaat askeleet. Ah, nyt kaikki tuntevat ne. "Isä!"
huutaa Dodi hymyillen. Noëmi rientää terävällä veitsellä katkaisemaan
nuoran hirren ympäriltä, ja Almira kohoo etukäpälilleen ja haukahtaa
äkkiä.
Silmänräpäys senjälkeen lepäävät he toistensa sylissä: Mikael, Noëmi
ja Dodi.
Almira ryömii rakastetun isäntänsä luo, kohottaa vielä kerran päänsä
hänen puoleensa, nuolaisee hänen kättään, syöksyy lattialle ja kuolee.
"Etkö enää milloinkaan jätä meitä?" änköttää Noëmi.
"Älä jätä meitä enää milloinkaan yksin tänne!" pyytää pikku Dodi.
Mikael painaa molempia rintaansa vasten, ja hänen kyyneleensä
vuotavat rakastettujen poskille.
"En milloinkaan... en milloinkaan... en milloinkaan!..."
Viidestoista luku.