Timar olisi voinut tappaa tämän miehen. Hän oli Timarin vallassa.
Ja Timar tunsi käsivarsissaan raivostuneen ihmisen lihasvoiman.
Hän olisi voinut tukahuttaa roiston tai murskata hänen pääkallonsa
pyssynperällä, jos hän ei olisi raaskinut tuhlata jaloa lyijyä
häneen. -- Mutta Timar ei tapa ketään. Hän ei edes henkensä
pelastukseksi ota murhaajan henkeä. Timar on "nyt" todellinen
kultapoika, nyt kun kaikki on vaarassa, hänen omaisuutensa ja
kunniansa, kuten akanat tuulessa.
Hän antaa tämän miehen mennä, miehen, joka voi ja joka on syöksevä
hänet turmioon.
Hän voisi vielä surmata hänet. Sisällä makuuhuoneessaankin on hänellä
ladattu kivääri. Hän voi ampua miehen akkunasta tämän kulkiessa
suuren pihan yli. Tämä mies on ryöväri, karannut rangaistusvanki;
kuka vaatisi Timaria tilille siitä, jos hän sammuttaisi tuomitun
hengen. Kenties Brasilian hallitus antaisi hänelle palkinnonkin siitä.
Mutta Timar ei huomaa miestä. Hän sanoo itsekseen: Tämä mies on
oikeassa. Ja kohtalo täyttyköön. -- Timar ei ole roisto, joka salaa
toisen rikoksen toisella, vaan suuri luonne, joka langettuaan on
valmis sovittamaan rikoksensa.
Hän astuu sivurakennuksen luo ja katselee kädet ristissä rinnalla,
kuinka mies kulkee pihan yli porttia kohti.
Kuu nousee juuri Somogy-vuorien takaa ja valaisee linnan etusivua.
Tumma varjo sivurakennuksen luona olisi oivallinen maalitaulu sille,
joka tahtoisi ampua.
Teodor Kristyan kulkee sivurakennuksen ohi ja katsahtaa ylös.
Otsassa oleva puoliksi umpeen mennyt haava on portailla kaatuessa
auennut uudelleen ja vuotaa nyt verta. Veri valuu kasvojen yli.
Kenties Timar onkin asettunut juuri senvuoksi siihen, että
raivostunut kostonhalusta ampuisi häntä.
Mutta mies seisahtuu hänen eteensä ja alkaa puhella äänettömiä
sanoja. Aivan kuin Atalia. Kuinka nuo kaksi sopisivatkaan toisilleen!
Kristyan liikuttaa vain huuliaan. Hän nostaa varovasti toista
jalkaansa, jonka on satuttanut pudotessaan. Vasemmalla kädellään
hän lyö oikeassa kädessään olevaa kivääriä; sitten hän ravistelee
sitä kuin eväten, puristaa kätensä nyrkkiin Timaria kohti ja uhkaa
etusormellaan. Tämä ilmenäytelmä tahtoo sanoa: Näin en sinua surmaa.
Minä olen säästänyt sinulle toisen kuolintavan. Odotappa vain!
Timar katsoo hänen jälkeensä hänen poistuessaan. Hänen silmänsä
seuraavat miestä lumipeitteistä tietä pitkin aina järven
jääkuvastimelle asti. Hän tuijottaa miehen jälkeen, kunnes tämä
hopeanhohtoisella jää kentällä näyttää vain mustalta pisteeltä, joka
liikkuu korkeiden vuorenhuippujen kaksoistorneja kohti.
Zalavuorten yläpuolelle ilmestyy myrskypilviä. Timar ei huomaa niitä.
Plattenjärven seutuvilla syntyy usein myrskyilmoja keskellä tyyntä
ilmaa ja ilman mitään enteitä. Kalastajat, jotka etäisyydessä
kuulevat puiden suhisevan, eivät ennätä palata takaisin Zala-rannalle.
Myrsky ruoskii aaltoja, ajelee veneitä edessään ja heittää ne
toiselle rannalle. Välistä rajuilma laantuu jo puolen tunnin
kuluttua; tuulenmorsian on vain tahtonut tanssia koko piirin ympäri.
Ja sitten tulee jälleen tyyni.
Myrsky, joka nyt syöksyi vuoristosta, ajoi lumipilveä edellään. Tästä
seuloutui neulanteräviä jääkristalleja esiin. Pilvi peitti vain
puoleksi laajan näköalan, kätkien Tihanyn seudun, niemekkeen kallion
kielekkeineen ja synkän luostarin pimeyteen, itäisten rantojen
loistaessa kuutamossa.
Myrsky vinkui ulvoen Arakin laakson puitten latvoissa. Vanhan linnan
ilmaviirit natisivat, niin että luuli kuulevansa noiduttujen henkien
valitushuutoja, ja kiihkeän tuulen laastessa Balatonin jäätä,
houkutteli se siellä olevista jääkappaleista niin yliluonnollista
soittoa, että luuli näkevänsä valittavia henkiä: ne ajoivat toinen
toistaan ja valittivat paetessaan. Joku murisi hurjasti. Kenties se
juuri ajoi toisia edellään.
Keskellä tätä öistä, aavemaista soittoa tuntui Timarista kuin olisi
hän etäältä kuullut myrskyn keskeltä hirvittävän huudon, sellaisen,
jommoinen voi lähteä vain ihmisen huulilta. Kauhun, epätoivon,
jumalanhäpäisyn huudon, joka herättää nukkujat unestaan ja saa tähdet
vapisemaan. Muutamien sekuntien perästä se uudistui, mutta lyhyempänä
ja heikompana, ja senjälkeen kuului taas vain myrskyn soittoa.
Tämäkin vaikenee. Lumimyrsky pakenee. Myrsky ajaa sitä edellään. Se
ei enää ulvo Arakin laakson puissa. Nekin sävelet, jotka syntyivät
jääkappaleiden ympärillä leikkivästä tuulesta, häipyvät etäisyyteen
kuolevaan sointuun. Taivas seestyy, ja kaikki hiljenee jälleen.
Timarinkin povi on tyyntynyt.
Hän on elämänsä uran päässä. Hänelle ei ole ainoatakaan tietä
avoinna. Hän ei voi mennä eteenpäin eikä kulkea taaksepäin.
Hän on paennut niin kauan kuin on voinut paeta. Nyt ammottaa kuilu
hänen edessään eikä ole mitään vastakkaista rantaa.
Koko hänen elämänsä vyöryi hänen eteensä kuin uni, ja hän tiesi nyt
vihdoin heräävänsä tästä raskaasta unesta.
Hänen ensimmäinen toiveensa omistaa tämä ihmeen ihana, rikas tyttö on
ollut perustana hänen kohtaloonsa. Sille perustalle hän on rakentanut
elämänsä kuin sfinksin arvoitukseen. Kun arvoitus on selvitetty
syöksyy sfinksi kuiluun...
Kuinka hän voisi enää elää senjälkeen kun hänet on paljastettu Timean
ja Noëmin edessä!
Syöstynä siitä korkeudesta, jossa häntä on pidetty kotona ja
maailmassa useita vuosia, hallitsijan suosiossa ja kansalaisten
kunnioituksen esineenä!
Kuinka hän vielä kerran voisi katsoa sitä naista silmiin, joka hänen
kilpakosijalleen on ylistänyt häntä niin kiihkeästi, kuinka hän nyt
voisi tehdä sen, nyt, kun tämä nainen on saanut tietää hänen olevan
vastakohdan sille kaikelle, jota hän on miehessään ihaillut, ja kun
hän on saanut tietää miehensä koko elämän suureksi valheeksi?
Ja kuinka hän voisi astua Noëmin eteen nyt kun tämä on saanut tietää
hänen olevan Timean puolison? Kuinka hän nyt enää voisi ottaa Dodia
syliinsä?
Ei missään, ei missään koko maailmassa ole paikkaa, minne hän voisi
paeta. Asia on kuten tuo mies sanoi: ei ole olemassa muuta keinoa
kuin kääntää maailmalle selkänsä kuten hän, kieltää nimensä kuten
hän, salaa varkain hiipiä kaupungista toiseen kuten hän, harhailla
ympäri maailmaa.
Mutta tunsipa Timar kuitenkin yhden paikan. Kuun. Tuon kylmän tähden.
-- Mitä Noëmi sanoikaan? Ne, jotka olivat väkivaltaisesti riistäneet
itseltään elämän, ne, jotka olivat lakanneet toivomasta, ne lähtevät
sinne ja asuvat siellä. Ne lähtevät sinne, missä olemattomuus ympäröi
heitä. Kun tuo mies on tullut Noëmin luo ja kertomuksellaan syössyt
hänetkin epätoivoon, on hänkin varmaan pian seuraava miestään sinne
-- pimeään tähteen.
Timar tunsi rauhoittuvansa tästä ajatuksesta niin suuresti, että
hän saattoi suunnata kaukoputkensakin vähenevää kuuta kohti, jonka
loistavassa kehrässä vaihteli suuria, pyöreitä, tummia aukkoja, -- ja
hän etsi itselleen yhden näiden suunnattoman suurten vuorenonkaloiden
joukosta: "Siellä minä olen asuva, siellä olen odottava Noëmia!"
Senjälkeen hän meni takaisin siihen huoneeseen, missä oli
keskustellut seikkailijan kanssa.
Kamiinissa näkyi vielä jätteitä tämän poltetuista vaatteita. Tuhassa
näkyi vielä osia niitä. Timar pani uusia puita uuniin, jotta tuli
hävittäisi niiden jätteet.
Sitten hän kääri vaipan ympärilleen ja poistui talosta.
Hän suuntasi kulkunsa Plattenjärveä kohti.
Kuu valaisi ääretöntä jääkenttää. Jääaurinko, joka paistoi
jäätasangolla.
"Minä tulen, minä tulen!" huusi Timar. "Pian olen saava tietää, mitä
sinä olet sanonut minulle. Sinä olet kutsunut minua ja minä olen
pian oleva luonasi."
Hän meni suoraa päätä jäärailoa kohti. Sen löysi helposti. Seipäät
olkilyhteineen, jotka hyväsydämiset kalastajat olivat asettaneet
sille paikalle, huomauttivat jo etäältä kulkijaparalle, että hänen
olisi _vältettävä_ sitä. Timar taasen _etsi_ sitä.
Tultuaan erään tällaisen varotusmerkin luo, hän pysähtyi, paljasti
päänsä ja katsoi ylös taivaaseen.
Vuosia oli kulunut siitä, kun hän oli rukoillut. Tällä hetkellä hän
tuli ajatelleeksi sitä ylhäistä alkuolentoa, joka johtaa tähtien
kulun ja kahlehtii myrskyn, ja joka on luonut toisen olennon, joka
uhmaa Luojaansa: ihmisen.
Nyt hän tahtoi kohottaa sielunsa tähän alkuolentoon.
"Ikuinen voima! Sinua minä pakenen ja Sinun luoksesi tulen tällä
hetkellä. Minä en tule valittamaan. Sinä johdatit minua, mutta
minä poikkesin poluiltasi. Sinä varoitit minua, mutta minä en
tahtonut kuunnella. Nyt olen joutunut näin pitkälle. Sokeasti
totellen menen toiseen maailmaan. Sieluni on siellä kärsivä kylmässä
olemattomuudessa. Minua rangaistaan siitä, että olen tehnyt
onnettomaksi niin monta, jotka ovat minua rakastaneet ja tulleet
omikseni. Ota Sinä, ijankaikkinen oikeus, heidät huostaasi! Minä olen
tehnyt syntiä; senvuoksi minä nyt menen kuolemaan ja kiroukseen. --
Ei kenkään heistä ole itse syypää kärsimyksiinsä, minä vain olen.
Sinä ikuinen oikeus, joka olet johdattanut minut sinne, missä nyt
olen, ole heitäkin kohtaan oikeudenmukainen. Suojaa, lohduta heikkoja
naisia, heikkoa lasta! Mutta luovuta minut koston-enkeleille! -- Minä
kiroan itseäni ja vaikenen ijäksi."
Hän polvistui.
Jään reunojen välillä vyöryivät Balatonin aallot. Levoton järvi
ääntelee joskus tyynelläkin ilmalla, ja jäässäkin ollessaan se
kohisee ja kuohuu kuin meri.
Timar kumartui veden puoleen suudellakseen sitä niinkuin suudellaan
äitiä ennen pitkälle matkalle lähtöä, niinkuin suudellaan
pyssynpiippua ennenkuin murskataan sillä pää.
Mutta juuri kun hän kumartui vedenpinnan yli, sukelsi ihmisen pää
esiin aalloista!
Ihmisen pää, jonka kasvot olivat ylöspäin.
Otsan yli on sidottu musta huivi, joka peittää oikean silmän; toinen
silmä, joka veristää, tuijottaa suoraan eteenpäin, ja avoimesta
suusta kohisee vesi sisään ja ulos.
Haamu sukelsi jälleen alas.
Hetken perästä paisuivat aallot taaskin, aavekasvot näyttäytyivät
uudelleen, ja punainen, jäykistynyt silmä tuijotti taas Timaria.
Ja vielä kerran tuli pää näkyviin jään reunalle kadotakseen jälleen
ainiaaksi jään alle, samalla kun jäykistynyt käsi kouristuksen
tapaisesti koukistunein sormin silmänräpäyksen ajan pisti esiin
vedestä.
Timar hypähti puolihulluna polvistuneesta asennostaan ja tuijotti yhä
veteen aavemaista olentoa etsien.
Hänestä tuntui kuin se huutaisi häntä seuraamaan.
Aallot vyöryivät jään reunojen välillä.
Ja taasen kaikui etäältä henkimaailman urkujen tapainen soitto,
jommoisen öinen myrsky lähetti enteenään. Siinä ulvonnassa, joka
syntyy siitä, että myrskyn voima taittuu jäälohkareisiin, kuuluu
näkymättömien henkien huokauksia ja valituksia, ja yhä äänekkäämmäksi
paisuu aaveiden laulu.
Ja taasen kaikuu ylimaallinen soitto yli koko jääkentän, ikäänkuin
tuhansien harppujen kieliä tuolla alhaalla kosketeltaisiin, kunnes
sävelet paisuen muuttuvat kuohuvaksi kohinaksi, ikäänkuin tuuli
ajaisi vinhaa vauhtia alhaalla vedessä ja houkuttelisi aalloista
ihmeellisiä, uuvuttavia sointuja. Myrskyn urkujen sävelet soivat
mahtavina jään alla, hirvittävällä pauhulla lähtee kiinteä jääjoukko
liikkeelle, ja voimakkaasta ilmanpaineesta jäärailo sulkeutuu jälleen.
Timar syöksyi väristen polvilleen kasvot keinuvaa jääkuvastinta
vasten.
Neljästoista luku.