"Ja nyt me muutamme puhetapaa", jatkoi Teodor Kristyan, "mutta yhä
kolmen askeleen etäisyydessä ja unohtamatta, että pyssynpiippu on
suunnattu sinua vastaan."
Timar katseli kylmästi pyssynsuuta. Hän oli itse ladannut pyssyn
luodeilla.
"Tämä keksintö vei minulta kaiken halun kaleeriorjuuteen", jatkoi
seikkailija. "Minä en voinut millään ehdolla tyytyä siihen
ajatukseen, että suurempi varas kaiken lisäksi olisi oikeutettu
kahlehtimaan pienemmän kaleeripenkkiin. Jos Alin aarteet eivät
olisi langenneet Mikael Timarin käsiin, vaan jääneet isäni kynsiin,
niin olisin minä nyt rikas herra, majoresco, ainoa majoresco, eikä
koirakaan olisi kysynyt minulta, millä tavoin esi-isäni olivat
hankkineet nämä aarteet. Ei enempää kuin kysellään nykyisten kreivien
ja paroonien esi-isiä, ryöväriritareita. Sen sijaan minä sain
vetelehtiä haisevalla suolamerellä. Ja miksi? Siksi, että Mikael
Timar nenäni edestä oli siepannut ne aarteet, jotka olivat määrätyt
minulle, ja päälle päätteeksi vielä tytön, jonka kanssa minun piti
mennä naimisiin, tuon pienen, vaalean, vapaana kasvavan olennon,
joka minua varten kypsyi neidoksi Vapaalla Saarella. Hänetkin
täytyi Timarin ryöstää minulta, sillä vaimonsa kanssa, jonka isän
hän oli surmannut, hän ei voinut olla onnellinen, ja siksi hänellä
täytyi olla rakastajatar. Ja jotta ei hänen loistava maineensa
kärsisi -- sillä koko maailmahan jumaloi häntä hyveen esikuvana --
hän ei valinnut ystävätärtään baletin tai taideratsastus-seurueen
kaunottarien joukosta, niinkuin minunlaiseni hyvämakuinen mies olisi
tehnyt, vaan etsi itselleen köyhän, maailmaa tuntemattoman tytön,
joka ei milloinkaan joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, ja joka ei
milloinkaan sanallakaan ilmaisisi jakavansa herra Timarin iloja.
Hyi, herra Timar! Ja senvuoksi te olisitte antanut kahlehtia minut
viideksitoista vuodeksi kaleeripenkkiin?"
Isku toisensa jälkeen kohtasi häväistyn miehen kasvoja.
Mitä tulee seikkailijan nuhteisiin, eivät ne kaikki olleet erikseen
perusteltuja; hän ei ollut "murhannut" Timean isää; hän ei ollut
"varastanut" kenenkään aarteita; hän ei ollut varsinaisessa mielessä
"vietellyt" Noëmia eikä myöskään antanut Teodorin "hävitä"; mutta
syytöksiä kokonaisuudessaan hän ei voinut torjua.
Hän oli pelannut väärää peliä ja oli senvuoksi joutunut jos
jonkinlaisiin rikoksiin.
Pakolainen jatkoi:
"Ollessamme ankkurissa 'Barra de Rio Grande du Sul'-lahdessa alkoi
keltainen kuume raivota laivassamme. Isänikin sairastui siihen. Hän
taisteli kuoleman kanssa penkillä vieressäni eikä häntä siirretty
pois. Se ei ole tapana. Kaleeriorjan on kuoltava siihen paikkaan,
mihin hän on taottu kiinni. Minulle oli se sangen inhoittava tilanne.
Ukko värisi vilusta kokopäivän. Hän kiroili ja kiristi hampaitaan.
Hän oli sietämätön kirotessaan Neitsyt Mariaa unkarin kielellä.
Miksi hän ei kironnut espanjan kielellä? Sekin kuuluu kauniilta
ja silloin olisivat toiset ymmärtäneet häntä. Ja miksi hän kirosi
Jumalan Äitiä? Minä en voinut kuunnella sitä. Onhan olemassa kyllin
paljon miespyhimyksiä, joita hän olisi voinut kirota. Sivistyneen
miehen, hienon maailmanmiehen ei sovi loukata naisia. Se saattoi
minut epäsopuun ukon kanssa. En sitä ottanut pahakseni, että hän
sairastui minun vieressäni keltaseen kuumeeseen, joka olisi voinut
tarttua minuunkin, eikä se suinkaan ole mieluisin kuolintapa; ei,
yksinkertaisesti vain hänen sietämättömien kiroustensa takia minä
päätin erota hänestä. Niin voimakkaat kuin isän ja pojan väliset
siteet olivatkin, päätin kuitenkin katkaista ne."
"Minun onnistui paeta kahden toverin kera, joiden kanssa olin sopinut
asiasta. Meidän oli kuitenkin odotettava sitä hetkeä, jolloin kuoleva
isäni alkoi hourailla, sillä hän oli uhannut hälyyttää vartioston,
jos minä yrittäisin paeta. Kun sitten aika oli otollinen, viilasimme
me kahleemme poikki yön aikaan, löimme tarkastusmiehen, joka keksi
vehkeemme, tainnoksiin ja heitimme veteen, ennenkuin hän ennätti
häivyttää. Senjälkeen me irroitimme pienen veneen ja työnsimme sen
vesille. Aallokko kävi korkeana ja me kaaduimme lähellä rantaa.
Toinen tovereistani ei osannut uida ja hän hukkui; toinen osasi uida,
mutta ei niin nopeasti kuin hänen jäljessään uiva haikala. Vain hänen
mylvinästään saatoin huomata, että 'meren enkeli' oli saanut hänet
kynsiinsä ja hetkisen pysyi puoli ruumista veden pinnalla. Itse uin
minä rannalle. Tästä näet minulla olevan vielä jotakin tehtävää
tässä maailmassa. Mehän uskomme kumpainenkin ennakkomääräykseen,
sinä hyvänä kalviinilaisena, minä tosi muhamettilaisena. Minulla
ei ollut sen pienempää päämäärää kuin palata Europaan. Minä aioin
etsiä sinut käsiini. Sinähän olet nyt minun ainoa isäni! Toisen
ovat haikalat nielleet, ja niiden mahassa hän on aivan varmassa
tallessa helvetistä, sillä sieltä ei mikään paholainen voi riistää
häntä pois. Kuinka sain käsiini tämän meriupseerin virkapuvun
sekä aseet ja matkarahat valtameren ylitse, kerron sinulle toiste
viinilasin ääressä, kun meillä on siihen aikaa; nyt selvittäkäämme
asiamme. Sillä sinähän tiedät meillä olevan erään laskun keskenämme
suorittamatta."
Seikkailija vei kätensä silkkihuiville, joka oli sidottu hänen
vasemman silmänsä yli. Haava, jota oli vaikea parantaa, mahtoi olla
hänelle sangen epämiellyttävä muisto. Ankara pakkanen ei suinkaan
ollut tehnyt sille hyvää hänen vaeltaessaan ulkona pitkät ajat.
"Minä lähdin heti Komorniin, jossa tiesin sinulla olevan vakinaisen
asunnon. Sinä et vielä ollut palannut 'ulkomailta', sanottiin
konttorissasi. Missä päin ulkomailla sinä oleskelit, sitä ei kukaan
voinut sanoa. Hyvä on, minäpä odotan siksi kunnes hän palaa,
ajattelin. Kuluttaakseni aikaa kävin kahviloissa ja tein tuttavuutta
upseerien kanssa, joille virkapukuni oli avoin suositus. Sitäpaitsi
kävin usein teatterissa. Siellä näin tuon ihmeen ihanan naisen,
jolla oli alabasterikasvot ja surumieliset silmät. Arvannet, ketä
tarkoitan? Hänen seurassaan oli alati eräs toinen kaunotar. Oi,
miten kauniit, murhaavat silmät hänellä on! Hän on oikea merirosvo
alushameessa. Minä liittyisin heti paikalla merirosvojoukkoon,
jonka päämies hän olisi, eikä mieltäni pahoittaisi, vaikka minut
vuodeksi kahlehdittaisiin samaan kaleeripenkkiin hänen kanssaan.
Mutta pois tämä hempeämielisyys! Puhukaamme tärkeämmistä asioista!
Minä ryhdyin tunnustelemaan maaperää. Kerran minä asetuin istumaan
tuon murhanenkelin viereen. Minä hakkailin häntä eikä hän siitä
pahastunut. Kysymykseeni, saisinko käydä häntä tervehtimässä hän
vastasi kaiken riippuvan rouvastaan. Minä puhuin sangen ylistävästi
kunnioitusta herättävästä madonnasta ja mainitsin olleeni kyllin
onnellinen tunteakseni hänen perheensä Turkinmaalla, ja että hän oli
hämmästyttävästi äitinsä näköinen."
"Mitä?" kysyi kaunis neiti, "oletteko tuntenut armollisen rouvan
äidin? Hän kuoli sangen nuorena."
"Minä olen", vastasin, "vain nähnyt hänen valokuvansa armollisen
rouvan isän luona, joka osotti minulle paljon ystävällisyyttä. Ne
olivat miltei yhtä kalpeat ja surumieliset kasvot kuin armollisella
rouvalla ja kuva oli juotettu kaksinkertaiseen timanttiriviin, jotka
varmaan olivat satojentuhansien guldenien arvoiset."
"Ah, te olette siis nähnyt sen komean korun?" huudahti kaunis
neiti. "Rouvani näytti sen minullekin saadessaan sen lahjaksi herra
Levetinczyltä."
Timar puristi kätensä nyrkkiin voimattomassa raivossa.
"Ahaa! Nyt alamme ymmärtää toisiamme!" jatkoi seikkailija kääntyen
epäinhimillisesti hymyillen kidutuspenkillä makaavan miehen puoleen.
"Sinä olet siis lahjoittanut Ali Tshorbadshin tyttärelle isältä
varastamasi korun. Silloin on toistenkin kalleuksien täytynyt
joutua sinun käsiisi, sillä niitä säilytettiin samassa paikassa.
Nyt et enää voi kieltää mitään... Ja nyt olemme samanarvoisia.
Sinutelkaamme toisiamme tai nimittäkäämme toisiamme komein arvonimin,
kuinka tahansa; mutta älkäämme millään tavalla olko vaivattuja
puhutellessamme toinen toistamme niinkuin sopii."
Timar istui aivan herpautuneena vastapäätä tätä ihmistä, jonka käsiin
kohtalo oli jättänyt hänet. Kristyanin ei todellakaan olisi tarvinnut
suunnata asetta häntä kohti, sillä hän ei edes jaksanut nousta
tuoliltaan.
"Mutta sinä annoit kauan odottaa itseäsi, ja minä aloin jo tulla
levottomaksi tähtesi. Pikkurahani olivat myös lopussa. Joka päivä
postikonttorissa kyselemäni rahakirjeet rikkaalta tädiltäni,
amiraalivirastosta, päämiehiltäni ja pankkiireiltani eivät --
sangen luonnollisista syistä -- tahtoneet alkaa kuulua. Mutta sinua
ylistettiin joka taholla, minne vain tulinkin. Nerokas kauppias,
jättiläiskyky, köyhien hyväntekijä, niin sanottiin. Sinun esimerkiksi
kelpaavaa perhe-elämääsikin kiitettiin. Sinä olit aviomiehen ihanne;
naiset polttaisivat kuolemasi jälkeen sinun ruumiisi ja antaisivat
miehille lääkkeeksi sinun tuhkasi. Hahaha!"
Timar käänsi pois kasvonsa.
"Mutta kenties minä väsytän sinua? No, me tulemme kohta asioihin
takaisin. Eräänä päivänä olin sangen huonolla tuulella siitä, että
sinä et tahtonut palata, ja kun eräs upseeri kahvilassa mainitsi
nimesi, en minä voinut pidättäytyä lausumasta epäilyäni siitä,
voisiko joku ihminen yhdistää niin monta täydellisyyttä. Tähän eräs
raakalainen vastasi lyömällä minua kasvoihin. Kaikkeen muuhun,
sen myönnän olin valmistautunut, mutta en tähän. Se oli oikein
leuoilleni, sillä miksi en pitänyt kieltäni kurissa? Kaduin sanojani
kuin koira, kaduin sitä, että olin uskaltanut lausua häpäiseviä
sanoja sinusta, ja sen läksyn olen painanut muistiin. Minä en
milloinkaan enää puhu pahaa sinusta. Jospa asia olisi jäänyt vain
korvapuustiin; niihin minunlaiseni ovat tottuneet. Mutta se roisto
pakotti minut kaksintaisteluun siitä syystä, että olin mustannut
sinun hyvää nimeäsi ja mainettasi. Kuten sittemmin sain kuulla oli
tuo hullu mies ollut madonnan ihailija ennen tämän naimista, ja nyt
hän tappeli suojatakseen tämän puolison kunniaa. Sekin on sellainen
ennenkuulumaton onni, joka voi kohdata vain sinua, kultapoikaa. Mutta
minä en huolisi sinun onnestasi. Taaskin oli minun maksettava se.
Minä sain iskun päähäni aina kulmakarvoihin asti."
Paholainen työnsi mustan silkkisiteen syrjään ja silloin paljastui
pitkä naarmu, joka oli peitetty likaisella laastarilla. Punainen iho
ympärillä osoitti haavan vieläkin olevan tulehtuneen.
Timar katseli sitä väristen.
Kristyan veti jälleen siteen silmänsä päälle ja jatkoi kyynillisellä
ivalla:
"Tämä on muisto numero 3, joka minulla on sinun ystävyydestäsi. No,
mitäpä siitä, sitä enemmän on minulla oleva otsakkeen 'Debet' alla!"
"Tämän tapahtuman jälkeen ei minun ollut enää jäämistä Komorniin.
Asia oli herättänyt huomiota; minä olisin voinut joutua
epämiellyttävän kuulustelun uhriksi, vaikka tässä maassa muutoin,
sikäli kuin asia riippuu tuomioistuinten kunnianarvoisista
päämiehistä, voidaan pysyä piilossa aina tuomiopäivään saakka, mistä
on loistavia todistuksia olemassa -- meissä molemmissa."
Pakolainen oli ylpeä hyvästä päähänpistostaan.
"Mutta minä en viihtynyt muistakaan syistä Komornissa; olin väsynyt
odottamaan sinua. Tiedänhän, mistä hänet löydän, sanoin itsekseni.
Minä tiedän, missä 'ulkomaalaisessa' seudussa hän oleskelee maan
asioissa. Se seutu ei ole missään tuntemattomassa maanosassa. Se on
tietysti Vapaa Saari. Minä matkustan sinne hänen jälkeensä."
Nämä sanat kuullessaan hypähti Timar tuoliltaan kiivaasti huutaen:
"Mitä? Oletko ollut saarella?"
Hän vapisi säikähdyksestä ja raivosta.
"Älä kiivastu, ystäväiseni", rauhoitti seikkailija häntä. "Tämä pyssy
on ladattu. Jos sinä liikut paikaltasi voi se helposti laueta, eikä
se silloin ole minun syyni. Muutoin voit olla levollinen. Ei ollut
sinulle, vaan minulle onnettomuudeksi, että läksin sinne. Minun on
aina tanssiaisissa maksettava sisäänpääsömaksu sinun puolestasi. Se
on niin selvä, kuin olisi se kymmenissä käskyissä kirjoitettuna. Sinä
tanssit, ja minä maksan. Sinä paneudut vuoteelle minun sijastani ja
minut heitetään ulos sinun sijastasi. Miksi minä läksin Vapaalle
Saarelle? Vain tavatakseni sinut. Mutta tultuani sinne, olit sinä
jo lähtenyt. Minä en tavannut siellä muita kuin Noëmin pienokaisen
kera. -- Oi, Mikael ystävä, kenpä olisi uskonut sinusta sellaista!
-- Mutta vaiti, emme puhu asiasta kenellekään. -- Dodihan hänen
nimensä on, eikö olekin? Rakastettava, viisas poika hän onkin. Kuinka
hän pelkäsi minua, kun toinen silmäni oli siteissä. Tosin Noëmikin
säikähti pahasti minut nähdessään. Kuinka minua suretti kuullessani
Terese-äidin kuolleen. Hän oli hyvä ja olisi ottanut minut toisella
tavalla vastaan. Ajatteles, että Noëmi ei edes olisi sallinut minun
asettua asumaan taloon. Hän sanoi pelkäävänsä minua ja Dodi pelkäsi
vieläkin enemmän. He olivat aivan yksin. 'No hyvä, minä olenkin juuri
tullut tänne sen vuoksi, että teillä olisi mies talossa suojananne!'
Ohimennen sanoen, minkä taikajuoman olet antanut tytölle, kun hänestä
on tullut niin kaunis. Hänestä on tullut oikea kaunotar, niin että
sydän hypähtää rinnassa hänet nähdessään. Minä sanoinkin sen hänelle.
Silloin hän yritti tehdä rumia ilmeitä. Minä tahdoin laskea leikkiä
hänen kanssaan. 'Onko soveliasta', sanoin, 'irvistellä noin rumasti
sulhaselleen?' Mutta silloin minä jouduin pahaan pulaan. Hän kutsui
minua maankiertäjäksi ja osoitti minut ovelle. 'Hyvä', sanoin, 'kyllä
menenkin', ja silloin yritin viedä hänetkin muassani ja nostin häntä
vyötäisistä."
"Oi, istu hiljaa, toveri! Ei sinulla ole syytä suuttua; mutta minulla
kyllä oli syytä siihenkin, sillä tyttö antoi minulle korvapuustin,
korvapuustin, sanon minä, joka tuntui kaksinverroin kovemmalta kuin
majurin antama; historiallisen todenmukaisuuden vuoksi on minun
mainitseminen, että hän valitsi toisen posken, joten tasapaino
säilyi."
Timarin kasvot kirkastuivat.
"Ago gratias! Siihenkin sain tyytyä. Mutta nyt minä suutuin oikein
toden teolla. Minä olen tunnettu kauniin sukupuolen ihailija, mutta
tämä häväistys vaati kostoa ja korvausta. 'No, minäpä näytän sinulle
sittenkin, että sinun on tultava muassani, ellet suostu antamaan
minun jäädä tänne. Sinun on itse omasta tahdostasi seuraaminen minua.'
Näin sanoen minä tartuin pikku Dodin käteen viedäkseni hänet pois."
"Saatana!" huusi Timar.
"No, no, ystäväiseni! Emme voi molemmat puhua yhtäaikaa. Kohta on
tuleva sinun vuorosi, ja silloin saat puhua niin paljon kuin sinua
haluttaa; mutta kuule ensin, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minä
olin väärässä saneessani heitä olleen vain kaksi; kolmehan heitä
oli. Kirottu elukka, Almira, oli myöskin siellä. Koira oli koko ajan
maannut sängyn alla eikä ollut minua huomaavinaankaan. Mutta kun
lapsi alkoi huutaa, hyökkäsi peto esiin ja syöksyi kimppuuni. Minä en
ollut päästänyt lurjusta näkyvistäni, vaan vedin nopeasti pistoolini
taskustani ja ammuin kuulan sen ruumiin läpi."
"Murhaaja!" voihki Timar.
"Lorua! Jospa omallatunnollani ei olisi muuta kuin tämän koiran veri!
Eikä se edes kuollut kuulasta. Se ei vähääkään välittänyt siitä.
Se vain hyökkäsi sitä raivokkaammin minun kimppuuni, puri itsensä
kiinni vasempaan käsivarteeni, kaatoi minut maahan ja painoi minua
niin, etten voinut liikahtaa. Turhaan yritin saada käsiini toista
pistooliani; se piti käsivarttani hampaidensa välissä kuin tiikeri.
Vihdoin aloin pyytää Noëmilta apua. Hän koetti vapauttaa minua
pedosta; mutta raivoisa elukka puri hampaansa vain entistä lujemmin
lihaani. Vihdoin sanoi Noëmi: 'Pyydä poikaa. Koira tottelee häntä.'
Minä rukoilin nyt Dodia. Pojalla on hyvä sydän; hän sääli minua ja
kiersi käsivartensa Almiran ympäri. Silloin koira päästi minut ja
antoi lapsen suudella itseään."
Kyynel putosi Timarin poskelle. "Siten minä sain täältäkin muiston",
jatkoi Teodor Kristyan kiertäen ylös likaisen, veritahraisen
paidanhihansa. "Kas tässä jäljet koiran puremasta. Kaikki kolme
raateluhammasta on tunkeutunut lihan lävitse aina luuhun asti.
Siinä muisto numero 4 sinusta. Minä kannan ruumiissani kokonaista
haava-albumia, joista saan kiittää sinua: palomerkkiä, kahleiden
jälkiä, sapelin iskua ja koiranpuremaa. Siinä pelkkiä muistoja sinun
ystävyydestäsi. Ja sano minulle sitten, mitä minun on sinulle tehtävä
saadakseni laskumme käymään yhteen?"
Lausuttuaan viimeiset sanat seisoi karannut rangaistusvanki aivan
riisuttuna Timarin edessä, jolla siis oli silmien edessä kaikki ne
haavat, joilla hän oli koristettu...
Ja yhtä alastomana oli tuon kurjan sielu hänen edessään, sekin
täynnänsä inhoittavia haavoja, jotka hänen kätensä oli iskenyt.
Tämä mies tajuaa varsin hyvin Timarin vain leikkineen hänen kanssaan
silloin kun tämä lähetti hänet muka jalomielisyydestä Brasiliaan,
että tämä luotti hänen huonoihin taipumuksiinsa asettaessaan rahansa
hänen käytettäväkseen, että tämä vain tahtoi raivata hänet tieltään.
Tämä mies tietää, kuinka rikkaaksi Timar on tullut ja hän kadehtii
Timaria sen vuoksi.
Tämä mies tietää myös Timarin pettäneen sekä Noëmia että Timeaa,
tietää hänen elävän kaksoisavioliitossa. Ja hän on raivoissaan
molempien tähden. Kaikki ihmisen huonot himot kaluavat hänen sieluaan
kuin myrkyllinen ruttopaise. Ja nyt on Timar tämän miehen vallassa.
Hän ei edes tunne ulkonaista voimaa puolustautuakseen tätä miestä
vastaan. Hänen jäsenissään on sama voimattomuus kuin henkilön, joka
taistelee unta vastaan. Tämä haavoihin peittynyt mies vaikuttaa
häneen kuin ilkeä lumous, hermostuttavasti.
Seikkailija tietää sen varsin hyvin. Eikä hän enää ole edes
varovainen Timarin suhteen. Noustessaan tuolilta hän nojaa pyssyä
uuniin ja puhuu kasvot pois päin käännettyinä Timarille:
"No, nyt minä ryhdyn pukeutumishommiin. Niiden kestäessä on sinulla
aikaa ajatella vastausta kysymykseeni, jonka aion tehdä sinulle."
Näin sanoen hän heitti nutun toisensa perästä uuniin, jossa ne
räiskyen leimahtivat, niin että liekki nousi savupiippuun saakka.
Sitten hän alkoi kaikessa rauhassa pukea ylleen niitä vaatteita,
jotka Timar oli antanut hänelle. Uuninhyllyltä hän löysi tämän
kellon. Sen hän pisti liivinsä taskuun. Sitten hän asetti Timarin
napit paitaansa. Väänsipä hän kuvastimen edessä viiksiäänkin. Tämän
tehtyään hän viskasi päänsä taaksepäin kuten henkilö, joka on
tyytyväinen itseensä: nyt hän oli herran näköinen.
Ja sitten hän asettui selkä uuniin päin seisomaan hajasäärin,
käsivarret ristissä rinnalla.
"No, miten on laitasi, toveri?"
Timar alkoi puhua.
"Mitä pyydätte minulta?"
"Ahaa! Olenko vihdoinkin irroittanut kielesi siteet? No, jos nyt
sanoisin: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta.' Lähde sinäkin
antamaan polttaa hirsipuun merkki käsivarteesi. Anua takoa itsesi
kiinni kaleeripenkkiin, kuljeskele ympäri maita ja meriä, korpia
ja kaupunkeja, alituisesti metsästäen haikaloja, intiaaneja,
jaguaareja, kalkkarokäärmeitä ja poliisipalvelijoita; -- anna
sitten vaimosi ihailijan kaksintaistelussa iskeä itseäsi kalloon,
anna rakastajattaresi koiran repiä rikki käsivartesi, ja sitten
-- jakakaamme loput keskenämme. Mutta kas, minä en olekaan niin
armoton. Minä en enää puhu haavoistani -- koiranpuremat paranevat
helposti. Minä olen sinulle armollisempi. Keskustelkaamme rauhan
ehdoista!"
"Tarvitsetteko rahaa?" kysyi Timar.
"Tarvitsen sitäkin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Pysykäämme
ensiksi siinä, mikä koskee yhteisesti meitä molempia. Minun on
nyt joksikin ajaksi paettava julkisesta elämästä, sillä nyt ei
minua vainota vain senvuoksi, että olen kavaltanut sinun rahasi.
Karkaamistani kaleereilta ja sitä, että heitin tarkastusmiehen
veteen, ei minulle anneta ikänä anteeksi. Sinun rahasi eivät minua
siis hyödytä ennenkuin olen parantunut palomerkistä ja kahleiden
jättämistä haavoista. Edellämainitun saan pois sudenmaidolla;
viimemainittua vastaan tulee käyttää kivennäisvesiä. Minä en epäile,
että sinä johdattaisit vainoojiani jäljilleni. Siihen olet liian
viisas. Päinvastoin sinä itse piilottaisit minut ja kieltäisit minun
olevan lähellä, jos minua tultaisiin etsimään, ja sinä veisit minut
lähimpien sukulaistesi luo, jollen enää olisi turvassa sinun luonasi.
Minä tunnen sinut, sinä olet kultapoika. -- Mutta varovaisuus on
viisauden äiti. Huolimatta lämpimästä ystävyydestämme saattaisi
tapahtua, että joku iskisi minua kalloon kadulla tahi että joku
palvelevainen työväri ampuisi minut maantiellä tahi että kaikessa
ystävyydessä tarjottu viinilasi passittaisi minut samaa tietä kuin
Ali Tshorbadshin. Niinpä niin, minä en uskaltaisi pyytää sinua
täyttämään tätä viiniruukkua uudelleen, vaikka itse joisitkin ensiksi
siitä. Minun on joka suhteessa oltava varovainen."
"Mitä te siis tarvitsette?"
"Te? Sinä et, kuten näen, tahdo tunnustaa minua veljeksesi. Seurani
vaivaa sinua. Mutta kysykäämme ensiksi, mitä korkea ja jalo herra
itse haluaa. Onhan toki onnellista, että minä pidän tietonani kaikki
ne salaisuudet, jotka omistan. Korkea ja jalo herrani kenties
olisi halukas siitä syystä takaamaan minulle 100,000 frangin koron
ranskalaisissa valtiopapereissa?"
Timar ei empinyt, vaan vastasi heti:
"Olisin."
Rosvo nauroi.
"Minä en pyydä niin suurta uhrausta, teidän armonne. Minä olen jo
sanonut, että eivät minua rahat korvessa auta. Näin leimattu ihminen,
näin huonotapainen, joutuu kiinni kaikkialla, ja mitä minua silloin
hyödyttäisivät 100,000 frangia? Minä tarvitsen, kuten sanottua, lepoa
ja paikan, missä voin olla varmassa turvassa, pidemmän ajan, ja missä
voin sitäpaitsi löytää mukavan ja huolettoman olon. No, eikö se ole
kohtuullinen pyyntö."
"Sano yhdellä kertaa, mitä toivot."
"Hyvä, minä sanon. Armollinen herra näyttää kärsimättömältä. Kenties
herra haluaa panna levolle?"
Näin sanoen hän otti jälleen pyssyn uunin luota; istuutui tuolille
ja piti kivääriä molemmin käsin edessään ollakseen joka hetki valmis
ampumaan.
"Minä en siis pyydä nyt noita sataatuhatta korkoa teidän armoltanne,
en pyydä muuta kuin -- Vapaan Saaren."
Oli kuin salama olisi iskenyt Timariin. Nämä sanat herättivät hänet
tylsyyden tilastaan.
"Mitä te sillä tekisitte?"
"Ensinnäkin siitä tulisi minulle pakopaikka, johon eivät minkään
kansan vainukoirat osaisi. Toiseksi on luonnollista, että teidän
armonne, niin kauan kuin minulle ja teidän armollenne on viisainta,
että pysyn siellä, varustaa minut kaikella, mitä sydämeni halaa,
kaikella, mikä on hyvää ja kallista."
Timar suuttui nyt hänen hullun pyyntönsä vuoksi.
"Voi, älkää nyt tässä laskeko typerää leikkiä. Pyytäkää joku summa,
miten suuri hyvänsä. Lähtekää sen kera, minne haluatte. Menetelkää
sen kanssa mielenne mukaan, mutta saarta ette saa. Se on typerä
toivomus."
"Ei niin typerä kuin miltä se näyttää, _illustrissime!_ Nähkääs,
ilma tuolla saarella on oivallinen; juuri sellainen, jota minä
tarvitsen saadakseni takaisin terveyteni, joka on niin suuresti
huonontunut Etelä-Ameriikassa. Terese-vainajalta olen kuullut
saarella kasvavan yrttejä, jotka parantavat kaikki haavat. Diossegi'n
kasviopista olen lukenut niiden voivan kasvattaa yhteen pannussa
kiehuvat lihapalatkin. Sybariittisten elintapojen jälkeen halajan
kultaisen aikakauden maalaisnautintoja. Antakaa minulle Vapaa Saari,
armoseremissime!"
Seikkailija pyysi täten pilkaten, pyssy ladattuna käsissään.
"Te olette houkkio!" sanoi Timar, joka suuttui tästä pilasta. Sitten
hän käänsi äkkiä tuolinsa ja käänsi selkänsä Teodor Kristyanille.
"Oi, älkää kääntäkö minulle selkäänne, armollinen herra --
_Sennor! -- Excellenza! -- Mylord!_ -- Armollisin herra! -- _Pan
velkomozsnye! -- Mynheer! -- Monseigneur! -- Gospodine! -- Effendi!_
Millä kielellä on minun puhuminen, jotta saisin teidät kuulemaan
karkulaisen rukouksia?"
Tämä mauton iva ei ollut hyökkääjälle hyödyksi. Se vähensi ilkeän
lumouksen vaikutusta Timariin. Tämä alkoi tointua. Hän tuli
ajatelleeksi olevansa tekemisissä jänishousun kanssa, joka pelkäsi
omaa nahkaansa. Hän huudahti harmistuneena:
"Lopettakaa jo tämä leikki. Mainitkaa joku summa -- saatte sen ja
jos tarvitsette saarta, niin ostakaa sellainen kreikkalaisessa
arkipelagissa tahi Kiinan luona. Jos pelkäätte takaa-ajajia, niin
lähtekää Romaan, Neapeliin tai Schweiziin; olkaa olevinanne markiisi,
laittakaa itsenne hyviin kirjoihin Kamorran kanssa, eikä kukaan ole
tekevä teille pahaa. Rahaa annan teille. Saarta ette saa."
"Vai niin! Alkaako teidän armonne jo käyttää ylpeätä kieltä minulle?"
huudahti Teodor Kristyan. "Poika joka on pudonnut järveen, tointuu
pian ensi säikähdyksestään ja yrittää uida maihin. Mutta odotappa
vain, minä pistän sinut pian uudelleen veteen. Sinä ajattelet
itseksesi: 'Ole hyvä, risapekko, ja kerro jollekin, mitä tiedät
minusta. Ensi saavutuksesi olisi, että sinut otettaisiin kiinni,
suljettaisiin tyrmään ja sinne jäisit. Sinut tehtäisiin niin mykäksi,
että sinä et koko elämässäsi enää voisi puhua kenellekään mitään.
Tai voi sinulle muullakin tavoin tapahtua jotakin inhimillistä.
Voihan sattua, että luoti osuu selkääsi kuljeskellessasi mitään pahaa
aavistamatta. Jos Tonava heittää raatosi rannalle, niin kuka silloin
kysyy, oletko itse hypännyt jokeen vai onko joku työntänyt sinut? Ja
olettakaamme vaikka pahinta, mitä voi tapahtua, kuka uskoisi sinun,
maankiertäjän, kertomusta, silloin kun minä, kultamies, sanon: Se
ei ole totta! Minulla on paljon rahaa. Jos todistaja, ilmiantaja
on siksi tyhmä, ettei ota vastaan lahjuksia, niin on tuomari oleva
viisaampi.' Näin sinä ajattelet, näemmä. Mutta ota huomioon, kuinka
viisaan miehen kanssa olet tekemisissä. Sinä olet heti kohta
käsittävä, että kätesi ja jalkasi ovat sidotut, että olet yhtä
avuton kuin ryövärin kiinni ottama saituri, joka saa tyytyä siihen,
että häntä pistellään piikeillä kynsien alle, että hänen partansa
kiskotaan karva karvalta pois ja että kiehuvaa talia vuodatetaan
hänen iholleen, siksi kunnes hän ilmaisee, minne on kätkenyt
aarteensa. Minäkin olen menettelevä samalla tavalla sinun kanssasi.
Ja kun sinä et enää voi kestää enempää, niin huuda silloin: 'Jo
riittää!'"
Timar kuunteli kiusallisen uteliaana kaleeriorjan sanoja.
"Tähän saakka en ole kertonut ainoallekaan elävälle, olennolle, mitä
tiedän sinusta. Kautta kunniani! Paitsi sitä juorua, joka pujahti
kieleltäni Komornissa, en ole kertonut sinusta mitään, ja se, mitä
silloinkin juttelin, ei ollut mitään. Mutta kaiken, mitä tiedän,
olen kirjoittanut muistiin -- se kirjoitus on täällä taskussani
-- ja sitäpaitsi neljä kappaletta neljällä eri osotteella. Yksi
kappale on osotettu Turkin hallitukselle, ja siinä ilmaisen, mitä
Ali Tshorbadshi otti muassaan Stambulista ja mikä kapinallisen
takavarikoituna omaisuutena kuului sulttaanille, kenties oli
työstetty itse aarrekammiosta -- ja kaikki nämä kalleudet ovat
luetellut kappaleittain, niinkuin isäni kuvaili ne. Samalla
ilmaisen kenellä ne nyt ovat ja kuinka ne ovat joutuneet nykyisen
omistajan käsiin. Toisessa kirjoituksessa ilmiannan minä sinut
Wienin hallitukselle Ali Tshorbadshin murhaajana, joka varasti hänen
aarteensa. Muista, että miehellä, joka äkkiä on rikastunut, on
paljon vihollisia ja kadehtijoita. Kolmas kirje on osotettu rouva
Levetinczylle Komorniin. Hänellekin ilmaisen, mitä olet tehnyt hänen
isälleen ja kuinka olet saanut käsiisi hänen äitinsä timantteihin
juotetun kuvan sekä muut kalleudet. Mutta hänelle ilmaisen vielä
muutakin. Sen paikan, missä oleskelet silloin kun et ole kotona.
Salaiset ilosi Vapaalla Saarella. Rakkaussuhteesi erääseen toiseen
naiseen. Uskottomuutesi hänelle. Puhun Noëmista ja Dodista. -- No,
pistelenkö vielä piikkejä kynsiesi alle?"
Timarin rinta nousi ja laski läähättäen.
"No, koska sinä yhä olet mykkä, niin jatkamme!" puhui hänen julma
kiusanhenkensä. "Neljäs kirje on osotettu Noëmille. Siinä kerron
hänelle kaikki, mitä hän ei vielä tiedä: että sinulla on muualla
vaimo, johon olet vihitty, että sinä olet ylhäinen herra, joka olet
häväissyt hänet etkä milloinkaan voi olla hänen omansa, että sinä
olet uhrannut hänet vain himoillesi ja että sinä olet rikollinen. No,
etkö vieläkään pyydä armoa? -- Otammeko vielä sulatetun, kiehuvan
talin avuksi. Minä en ole niin typerä, että kantaisin näitä kirjeitä
taskussani, jotta joku sinun palkkaamasi salamurhaaja ottaisi ne
minulta murhattuaan minut ensiksi jollakin yksinäisellä paikalla.
Jos sinä sanot: 'Minä en hiero rauhaa' -- hyvä, silloin minä sanon:
'Nöyrin palvelijasi, minua ilahuttaa suuresti, suosittelen itseäni',
ja sitten minä lähden luotasi kaikella kunnioituksella. Mutta täältä
menen suoraan päätä sinne. Näetkö nuo kaksi tornia? Siellä on Tihany.
Siellä asuu rehellisiä munkkeja. Siellä on luostari. Sinne jätän nuo
neljä kirjettä luotettavaan paikkaan ja pyydän priorin lähettämään
ne osotteessa oleville henkilöille, ellen palaisi viikon perästä
noutamaan niitä. Olisi senvuoksi turha vaiva raivata minua tieltä;
kirjeet tulisivat siitä huolimatta perille. Ja silloin sinä et enää
voisi olla tässä maassa. Kotiisi sinä et voisi mennä, sillä vaikka
vaimosi antaisikin anteeksi isänsä kuoleman, niin hän ei kuitenkaan
voisi antaa sinulle anteeksi suhdettasi Noëmiin. Tuomioistuimet
tutkivat asiasi, ja silloin sinun on kerrottava, miten olet hankkinut
rikkautesi. Turkin hallituskin on nostava oikeusjutun sinua vastaan
ja samoin Itävallan hallitus. Koko maailma on oppiva tuntemaan sinut.
Ne, jotka ovat ylistäneet sinua kultapojaksi, ne näkevät sinussa nyt
ihmiskunnan hylyn. Etkä sinä voi edes paeta Vapaalle Saarelle, sillä
Noëmi on sulkeva ovensa sinun nenäsi edessä. Hän on ylväs nainen, ja
hänen rakkautensa on pian muuttuva vihaksi. -- Ei, sinulla ei ole
muuta mahdollisuutta kuin paeta suuresta maailmasta kuten minäkin,
sinun on hiivittävä salaa kaupungista ja säikähdyttävä heti kun
kuulet askeleiden lähestyvän oveasi. No, menenkö vai jäänkö?"
"Jää!" ähkyi rääkätty.
"Ahaa, joko antaudut?" huusi rangaistusvanki, "no, istuutukaamme siis
vielä kerran. Ensinnäkin sinä siis luovutat Vapaan saaren minulle?"
Timar turvautui heikkoon tunneseikkaan käyttääkseen sitä
puolustusaseena.
"Vapaa Saarihan ei kuulu minulle, vaan Noëmille."
"Aivan oikea huomautus. Mutta minun pyyntöni ei silti ole vähemmin
oikeutettu. Vapaa Saari kuuluu Noëmille, mutta Noëmi kuuluu sinulle."
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Timar katse sekavana.
"No, älä pyöritä silmiäsi noin hurjasti! Etkö tiedä olevasi sidottu?
Kyselkäämme järjestyksessä. Asia on kyllä järjestettävissä. Sinä
kirjoitat kirjeen Noëmille. Minä itse jätän sen hänelle. Ilkeä, musta
peto on jo silloin heittänyt henkensä, joten minä voin rauhassa astua
saarelle. Kirjeessä sinä sanot kiltisti jäähyväiset Noëmille; sinä
sanot, ettet voi naida häntä, syystä että katkaisemattomat siteet
kahlehtivat sinut toisaalle; sinulla on vaimo, kaunis Timea, jonka
Noëmi varmaan muistaa. Sinä kirjoitat aikovasi huolehtia hänestä
kunnollisesti. Sinä olet antanut hänen entisen sulhasensa palata
Uudesta Maailmasta ja hän on kaunis, kelpo poika, joka on nytkin
valmis naimaan hänet ja unohtamaan entisyyden. Sinä lupaat myös
kaikin puolin huolehtia molemmista sekä annat siunauksesi meille ja
toivot meidän elävän onnellisina."
"Mitä? Tahdotko Noëminkin omaksesi?"
"Tuhat tulimmaista! Kuvitteletko kenties minun aikovan asettua
saarellesi kuin mikäkin Robinson? Minä tarvitsen elämän sulostuttajaa
yksinäisyydessä. Tuolla kaukana olen ennättänyt kyllästyä
mustasilmäisten ja mustakutristen naisten syleilyihin; nyt olen
nähnyt Noëmin kultakiharat ja sinisilmät ja aivan rakastunut
häneen. Sitäpaitsi hän on lyönyt minua kasvoihin ja ajanut minut
ulos ovesta, ja siitä on minun saatava hyvitystä. Ja onko jalompaa
kostoa kuin maksaa korvapuusti suudelmalla? Minä tahdon päästä
tämän vastahakoisen haltiattaren hallitsijaksi. Se on nyt minun
päähänpistoni. Ja mikä oikeus sinulla on asettua sitä vastustamaan?
Enkö minä ole Noëmin kihlattu? Enkö minä voi tehdä häntä lailliseksi
vaimokseni ja saattaa hänet jälleen kunniaan, jotavastoin sinä, joka
et milloinkaan voi naida häntä, vain teet hänet onnettomaksi."
Oi, tämä ihminen vuodattaa sulatettua rasvaa Timarin sydämeen!
"Pyydä koko omaisuuteni!" hän rukoili roistoa.
"Lykätkäämme asia tuonnemmaksi. Kyllä senkin asian vuoro tulee. Nyt
en pyydä muuta kuin Noëmin. Muutoin vaadinkin vain omaani takaisin."
Timar väänteli käsiään epätoivoissaan.
"No, tahdotko suostua kirjoittamaan Noëmille, vai vienkö nämä neljä
kirjettä Tihanyyn?"
Timar huudahti tuskassaan:
"Oi, pikku Dodi!... pikku Dodi!..."
Karkulainen purskahti ivanauruun.
"Minusta tulee hänelle isä, sangen hyvä isä."
... Siinä silmänräpäyksessä Timar hypähti ylös tuoliltaan, heittäytyi
jaguarin tavoin seikkailijan kimppuun, tarttui hänen molempiin
käsivarsiinsa ennenkuin hän ennätti käyttää asetta, laahasi häntä
kappaleen matkaa, työnsi häntä sitten takaapäin ja tästä iskusta
mies lensi avoimesta ovesta ulos portaille ja kaatui suulleen. Hän
nousi vaivalloisesti; mutta yhä hoiperrellen iskun vaikutuksesta
hän kompastui ensimmäiseen portaaseen ja kieri kiroillen ja ilmaa
haukaten portaita alas.
Alhaalla oli kaikki pimeätä ja hiljaista. Ainoa ihminen, joka paitsi
näitä molempia oli linnassa, oli kuuro, joka nukkui pois humalaansa.
Kolmastoista luku.