Tähdet tuikkivat taivaalla ja jäällä; ei ainoakaan tuulenviima
häiritse yön hiljaisuutta.
Silloin kuulee Mikael takanaan äänen, joka tervehtii häntä:
"Hyvää iltaa, herraseni!"
Ääni ja odottamaton puhuttelu herättää hänet tylsästä uinailusta. Hän
lähtee sisään huoneeseensa, minne on jättänyt lampun ja takkavalkean
palamaan. Kumpikin valaisee vielä huonetta.
Sen oven edessä, joka johtaa portaille, näyttäytyy tässä
kahdenkertaisessa valaistuksessa haamu, jonka nähdessään Timar tuntee
veren suonissaan hyytyvän.
Hän ei tunne sitä -- ja kuitenkin hän tietää, kuka haamu on.
Kylmässä talviyössä, jäisten sumujen läpi Tonavan jäiden yli hän oli
paennut tätä haamua...
Mies oli puettu meriupseerinpukuun. Talvi lumimyrskyineen oli
pidellyt huonosti pukua. Kultanauhat kauluksessa riippuivat irrallaan
kuin olisivat ne aiotut vain teatterinäytäntöön eikä ankaraan
sotapalvelukseen. Vihreä kangas oli olkapäiden kohdalta aivan
haalistunut, ja muutamia nappeja puuttui. Olipa oikeassa hihassa
ollut reikä, joka oli ommeltu kokoon valkoisella langalla. Kengät
olivat yhtä kurjassa kunnossa. Kärjissä oli ommel purkautunut,
niin että alastomat varpaat olivat näkyvissä, ja toinen jalka oli
sitäpaitsi kiedottu riepuun.
Tämän puvun kantaja vastasi täydelleen pukuaan.
Päivänpaahtamat kasvot ajamattomine partoineen. Ajeltujen viiksien
kohdalla oli karkea parransänki. Otsan poikki kulki musta
silkkihuivi, joka kätki toisen silmän.
Tämä haamu se oli toivottanut Timarille hyvää iltaa.
"Kuka siellä?" huusi Timar.
"Oi, rakas, pikku pappa, ettekö tunnekaan minua enää?" kysyi vieras
pilkallisen iloisesti.
"Kristyan!" sanoi Timar hiljaa.
"Niinpä niin, teidän rakas, pikku Teodorinne, teidän kasvattipoikanne
Teodor Kristyan! Hyvä, että toki vihdoinkin tunsitte minut!"
"Mitä sinä tahdot?"
"Ennen kaikkea", vastasi risapekko, "tahdon saada käsiini tuon
pyssyn. Te voitte kenties muutoin helposti muistaa ne sanat,
joilla erosin teistä viimeksi tavatessamme: 'Jos vielä kerran
tulen kasvojenne eteen, niin ampukaa minut kuoliaaksi!' Minä olen
senjälkeen muuttanut mieltä."
Näin sanoen hän tarttui Timarin pyssyyn, joka seisoi seinää vasten
eräässä huoneen nurkassa, veti molemmat hanat auki, heittäytyi
nojatuoliin ja asetti kiväärin ampumavalmiina polvelleen.
"Kas niin, nyt saamme rauhassa keskustella. Minä olen vaeltanut
pitkät matkat ja olen kovin väsynyt. Vaununi ovat jättäneet minut
pulaan ja minun on ollut pakko kävellä pitkät matkat jalan."
"Mitä te täältä haette?" kysyi Timar.
"Ensinnäkin tahdon kunnollisen puvun, sillä siinä, joka on päälläni,
on jo liian paljon rajuilman jälkiä."
Timar meni kaapin luo, otti esiin turkisreunaisen päällystakkinsa ja
siihen kuuluvat vaatteet, asetti ne lattialle Kristyanin ja itsensä
väliin ja osotti niitä vaieten.
Maankiertäjä piti pyssyä toisessa kädessään sormi alati liipasimella,
nosti toisella ylös vaatteet, toisen toisensa perästä ja tutkisteli
niitä tuntijan katsein.
"Hyvä, mutta tästä takista puuttuu vielä jotakin. Mitä luulette vielä
kuuluvan siihen? Eikö totta, lompakkohan kuuluu siihen?"
Timar veti vaieten ulos erään laatikon, otti sieltä lompakon ja
heitti sen hänelle.
Roisto otti sen ylös toisella kädellään, avasi sen hampaittensa
avulla ja laski siinä olevat rahat, satasen toisensa jälkeen,
tuhannen tuhannen perästä.
"No, kelpaapa sitä katsella", hän sanoi pistäen lompakon takin
povitaskuun. "Onko luvallista pyytää myöskin puhtaita alusvaatteita?
Näitä olen jo viikkokausia pitänyt ylläni. Pelkään pahoin, ettei se
ole oikein hienoa."
Timar otti pari paitaa kaapista.
"No, nyt olen hyvin varustettu, että voin ruveta pukeutumaan. Mutta
ensin on minun annettava muutamia tietoja herra hovineuvokselle
selittääkseni eräitä niistä selville käyviä seikkoja. Mutta, piru
vieköön, miksi me vaivaamme itseämme arvonimillä? Mehän olemme
vanhoja, hyviä tovereita! Sinutelkaamme toisiamme!"
Timar istui pöydän ääreen sanomatta sanaakaan.
"No hyvä, rakas toveri", alkoi paholainen vetäen paikoilleen silmänsä
päälle sidotun silkkihuivin, "sinä kait muistat lähettäneesi minut
joku vuosi sitten Brasiliaan? Oi, kuinka innoittavan liikutettu minä
silloin olin! Minä otin sinut isäkseni ja lupasin ruveta kunnon
ihmiseksi. Mutta sinä et ollut lähettänyt minua Brasiliaan tehdäksesi
minusta kunnon ihmistä, vaan päästäksesi minusta rauhaan tällä puolen
maapallon. Sinä olit viekkaasti harkinnut, että kun minun tapaiseni
lurjus, jossa ei ollut vähääkään hyvää, saapuisi siihen maanosaan,
josta 'naismyrkky' on tullut Europaan ja istutettu 'valkoisiin',
joutuisin ehdottomasti perikatoon. Joko minä kuolisin tai tulisi
minusta varas; joko nielisi meri minut tai minut surmattaisiin.
Yhdellä tai toisella tavalla minut raivattaisiin tieltä."
Timar kätki painuneen päänsä käsiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa
aavetta kasvoihin, ei uskaltanut vastustaa sitä.
Riemuitseva lurjus jatkoi pirullisella ivalla:
"Sinä olit uskonut minulle paljon rahaa. Mitä ne sinulle merkitsivät?
Pikku seikkahan semmoinen sinulle oli. Sinä laskit minun varastavan
sinulta, joten olisit voinut pidättää minut ja sulkea minut tyrmään.
On käynyt juuri kuten sinä toivoit. Pari kertaa tosin olisin voinut
tehdä sinulle sen palveluksen, että olisin kuollut johonkin niistä
kauheista taudeista, joita intiaanirodulta voi itselleen saada; mutta
sinun narrimaiseksi iloksesi, nousin uudelleen jalkeille. Ja sitten
minä ryhdyin kaikin voimin liiketoimiin. Minä varastin kymmenen
miljoonaa reis'iä sinun kassastasi! Hahaha! Kymmenen miljoonaa
reis'iä! Espanjalaiset varkaat laskevat puolissa kreutzereissä,
jotta summa näyttäisi suuremmalta. Tuskin nousee koko summa edes
sataantuhanteen guldeniin. Haa, jospa tietäisit, miten kauniit
hampaat sikäläisillä naisilla on, niin et pitäisi summaa suurena. He
eivät myöskään huoli muita kuin oikeita helmiä. Nämä sopivatkin juuri
heidän kaulalleen! -- Mutta se on nyt lopussa. Nyt olemme taas kotona
ja tyydymme täkäläisiin oloihin. Kun ei ole ananas'ia, saa peruna
tehdä saman palveluksen."
Nyt alkoi lurjus lisäksi tulla surumieliseksi.
"Mutta sinun typerä asiamiehesi siellä, espanjalainen, katseli
asiaa aivan toiselta kannalta. Hän vangitutti minut ja asetti
minut tuomioistuimen eteen ja nämä tuomarilurjukset tuomitsivat
minut mitättömästä poikamaisesta kepposesta -- ajatteleppas! --
viideksitoista vuodeksi kaleerirangaistukseen. No, sanoppa itse, eikö
se ollut barbaarimaista?!"
Timar värisi.
"He riisuivat minun kauniit, hienot vaatteeni ja jotta eivät
kadottaisi minua näkyvistään, polttivat he hehkuvalla raudalla
hirsipuun merkin olkavarteeni."
Paholainen heitti näin sanoen virkapuvun takin yltään, veti likaisen
paidan oikealta olkapäältään ja näytti Timarille vielä hehkuvan
punaisen palomerkin käsivarressaan nauraen katkeralla ivalla:
"Katso, sinun takiasi ovat he merkinneet minut kuin varsan tai
vasikan, jotta en minä hukkuisi. No, älä pelkää! Minä en olisi
kuitenkaan juossut sinun luotasi."
Kiusallisen uteliaisuuden valtaamana katseli Timar kurjan olennon
palomerkkiä, eikä voinut ottaa silmiänsä siitä.
"Tehtyään tämän he raastoivat minut eräälle kaleerilaivalle ja
takoivat kymmenennaulan painoisilla kahleilla minun toisen jalkani
kiinni soutupenkkiin. Katso vain, tuossa on kahleen jättämä jälki."
Näin sanoen hän heitti risaisen kenkänsä jalastaan ja näytti
Timarille pahan haavan paisuneessa nilkassaan.
"Tätäkin haavaa kannan muistoksi sinusta!" ivasi paennut
rangaistusvanki.
Timarin silmät tarttuivat haavaan ikäänkuin ne olisivat olleet
liimatut siihen kiinni.
"Mutta ajatteleppa, toveri, miten armollinen kohtalo voi olla. Mitä
ihmeellisimpiä teitä vie taivaallinen kohtalo usein onnettomia
ristinkantaja raukkoja odottamatta ystävien syliin. Samalla
penkillä, johon minut suvaittiin kiinnittää, istui kiinni taottuna
eräs kunnioitusta herättävä, tuuheapartainen ukko. Hänestä piti
viideksitoista vuodeksi tulla minun vuodetoverini. Onhan aivan oikein
ja luonnollista, että tarkoin tutkitaan ihminen, jonka kanssa on
yhdistetty niin pitkäksi ajaksi. Minä tuijotin häneen pitkän aikaa ja
sanoin sitten espanjan kielellä: 'Herra, minusta tuntuu kuin olisin
tavannut teidät ennen jossakin.'"
"Silmäsi ovat voineet nähdä oikein; lyötäköön ne sokeudella!" vastasi
rakastettava ukko.
Minä puhuttelin häntä nyt turkin kielellä:
"Effendi, etkö olekin ollut Turkissa?"
"Olen ollut sielläkin. Mutta mitä se sinuun kuuluu?"
Tämän jälkeen minä kysyin häneltä unkariksi:
"Eikö sinun nimesi ole alkuaan ollut Kristyan?"
Ukko hämmästyi suuresti ja vastasi:
"Onpa kylläkin!"
"Minä olen sinun poikasi Teodor, rakas pikku Teodorisi, sinun ainoa
perijäsi!"
"Hahaha! Kiitos, toveri! Minä löysin isäni, isäni, jonka luulin
kauan sitten kadottaneeni, löysin hänet sieltä Uudesta maailmasta,
kaleeriorjan penkiltä. Jumalallinen kohtalo oli tällä ihmeellisellä
tavalla johdattanut yhteen isän ja pojan, jotka niin kauan olivat
olleet erotettuina. Hahaha! -- Mutta minä pyydän sinua, anna minulle
ruukullinen viiniä ja jotakin pureskeltavaa, sillä minun on jano
ja nälkä ja minulla on vielä monta mielenkiintoista asiaa sinulle
kerrottavana, asioita, jotka tulevat sinua suuresti huvittamaan."
Timar täytti hänen toivomuksensa ja antoi hänelle kinkkua, leipää ja
viiniä.
Vieras istuutui pöydän ääreen, asetti pyssyn polviensa väliin ja
alkoi syödä. Hän söi ahneesti kuin nälkiintynyt koira ja teki usein
tuttavuutta viiniruukun kanssa, joka kulaukselta hän maiskutti
kieltään kuin ahnuri, joka on saanut hyvän kulauksen. Sillävälin hän
jatkoi suu täynnä:
"Tultuamme taasen tajuihimme odottamattoman jälleennäkemisen
tuottamasta ensi ilosta, kysyi rakas isäni minulta taputellen minua
nyrkillään päähän:
"Mutta sanoppa minulle nyt, hirtehinen, kuinka sinä olet joutunut
tänne?" Lapsen kunnioitus ei ollut sallinut minun tehdä isälleni
samanlaista kysymystä. Minä kerroin nyt hänelle varastaneeni eräältä
unkarilaiselta herralta, jonka nimi oli Timar, kymmenen miljoonaa
reis'iä. "Entä mistä hän on varastanut niin paljon rahaa?" kysyi
ukko. Minä valaisin häntä sanoen, ettei Timar ollut varastanut rahaa,
sillä hän oli rikas maanomistaja, kauppias ja laivanvarustaja. Mutta
tämä ei muuttanut ukon mieltä asiasta. "Saman tekevää! Se, jolla on
rahoja on varastanut ne. Se, jolla on paljon rahaa, on varastanut
paljon, ja se, jolla on vähän, on varastanut senkin vähän, ellei hän
itse ole varastanut, on hänen isänsä tai isoisänsä tehnyt sen. On
olemassa satakolmekymmentäkolme tapaa varastaa, ja niiden joukossa
on vain kaksikymmentäkolme, jotka vievät varkaat kaleereille."
Nähdessäni turhaksi vaivan koettaa kääntää isääni mielipiteestään, en
enempää keskustellut hänen kanssaan asiasta. Vihdoin hän kysyi:
"Mutta miten hemmetissä sinä olet joutunut yhteen tuon Timarin
kanssa?"
Minä kerroin, miten se oli tapahtunut:
"Minä tunsin tämän Timarin jo silloin, kun hän oli köyhä
laivakomissaari ja itse kuori hytissään perunansa silavan lisäksi.
Kerran oli minun päästävä erään turkkilaisen karanneen pashan
jäljille, joka oli lähtenyt Unkariin juuri Timarin laivalla. Tehtävän
olin saanut turkkilaiselta poliisilta."
"Nämä sanat kuullessaan veti ukko päänahkansa ryppyyn. Hahaha! Se oli
niin irrallaan, että se näytti oikein hullunkuriselta kulkiessaan
edes takaisin. Kun hän veti sen ylös seisoi lyhyeksi leikattu tukka
pystyssä kuin apinan karvat."
"Mikä sen pashan nimi oli?" mutisi hän.
"Ali Tshorbadshi."
"Ali Tshorbadshi!" kiljui hän lyöden minua polveen nyrkillään. Hän
hypähti ylös, niin että minä luulin hänen loikkaavan veteen. Hahaha!
Olisipa se ollut oikea tie pakoon noissa kahleissa!
"Oletko sinäkin kenties tuntenut hänet?" kysyin.
Nyt ukko pudisteli päätään äreästi, veti päänahkansa alas otsalle ja
sanoi: "Jatka! Kuinka Ali Tshorbadshin kävi?"
"Minä kerroin senkin:
"Ogradina-järven kohdalla minä pääsin hänen jäljilleen. Salatietä
riensin nyt laivan edellä Pancsovaan, jossa ryhdyttiin kaikkiin
tarvittaviin toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen. Mutta laiva
saapui perille ilman pashaa. Hän oli kuollut matkalla, ja koska
ei komissaarin oltu missään sallittu haudata ruumista, oli se
lopulta heitetty jokeen. Kaiken tämän osoitti Timar asiaankuuluvin
asiakirjoin todeksi."
"Ja sama Timar oli silloin köyhä?"
"Ei minua rikkaampi."
"Mutta nyt hän omistaa miljoonia?"
"Niin, ja niistä olen minä onneksi saanut tuhlata kymmenen miljoonaa
reis'iä."
"No, näetkö nyt, tyhmeliini, minun puhuneen totta? Hän on varastanut
omaisuutensa. Keneltä hän on varastanut sen? Hän on surmannut pashan
ja varastanut hänen aarteensa."
"Nämä sanat kuullessani minä levitin silmäni ja suuni ammottavan auki
ja kalvistuin -- kuten sinä nyt, pikku veli."
"Ei, mutta se ei ole ennen juolahtanut mieleenikään."
"Kuuleppa nyt tarkoin", mutisi ukko, tukien leukaansa koukistettuihin
polviinsa. Minusta tuntuu vieläkin kuin näkisin hänen vilkuilevan
minua ilvessilmillään. "Minäpä kerron sintille jotakin. Minäkin olen
tuntenut Ali Tshorbadshin. Minä olen tuntenut hänet sangen hyvin.
Hän oli myös varas, kuten kaikki muutkin ihmiset, joilla on paljon
rahaa. Hän kuului varkaisiin numero 122 ja 123. Näiden numeroiden
joukossa esiintyy kuvernöörejä ja aarrekammion hoitajia. Toinen varas
oli uskonut aarteensa hänen huostaansa. Se oli varas numero 133,
sulttaani. Kerran kuulin varkaan numero 132, suurvisiirin, aikovan
kuristaa aarremestarin varastaakseen takaisin ne aarteet, jotka
tämä oli varastanut sieltä täältä. Minullakin oli virka salaisessa
turkkilaisessa poliisilaitoksessa. Vain numero 10: rappeutunut,
karannut kauppias. Minä sain hyvän päähänpiston. Miten olisi? Jos
minun onnistuisi edetä edes numero 50:een. Menin pashan luo ja
ilmaisin hänelle, että hänkin oli listalla monien muiden rikkaiden
nimien joukossa, joiden kurkut ministeri aikoi kuristaa yhteen itse
sitten taitavasti anastaakseen heidän aarteensa. Mitä hän antaisi
minulle, jos pelastaisin hänen omaisuutensa? Ali Tshorbadshi lupasi
minulle neljänneksen heti kun olisimme turvassa. Niinpä niin, mutta
minun on edeltäkäsin tiedettävä, miten paljon kaikki se tekee
yhteensä; minä en ostakaan sikaa säkissä. Minä olen perheenisä,
minulla on poika, jonka tulevaisuuden tahdon turvata."
"Hahaha! Ukko sanoi tämän niin totuudessa, että minun vieläkin täytyy
nauraa."
"'Onko sinulla poika?' kysyi pasha isältäni. 'Kyllä on. Jos minä
pääsen pakoon ehjin nahoin niin annan pojallesi ainoan tyttäreni.
Sillä tavalla jää koko omaisuuteni perheeseen. Lähetä jo tänään
poikasi tänne, että saisin tutustua häneen.' Piru vieköön, etten
tietänyt tuon kauniin tytön, jolla oli valkoiset, viehkeät kasvot
ja yhteenkasvaneet kulmakarvat olleen määrätyn minulle! Kuuletko,
toveri? -- Mutta sen päälle täytyy minun ryypätä unohtaakseni kaikki
vastoinkäymiseni. -- Sallinethan minun juoda maljan armolliselle
rouvallesi, joka on maailman naisista viehättävin?"
Kaleeriorja nousi ryövärin kohteliaisuudella ja kilisti lasinsa
Timarin lasiin.
Sitten hän heittäytyi taaksepäin nojatuoliinsa, asetti kielensä
hampaitaan vasten ja päästi samoja ääniä kuin se, joka on kestinnyt
itsensä hyvin.
"Isäni suostui siis kauppaan. 'Me sovimme siitä', sanoi ukko, 'että
panisimme Ali Tshorbadshin kalleimmat arvotavarat nahkapussiin,
jonka minä ottaisin muassani englantilaiseen laivaan, jossa minä,
vapaana epäluuloista, matkustaisin Maltaan. Siellä minun piti odottaa
Tshorbadshia, joka tyttärensä seurassa ilman mitään matkakapineita
lähtisi Stambulista aivan julkisesti kuin olisi lähtenyt kävelylle
kiertääkseen sitten Pyreeukseen ja sieltä paetakseen Maltaan.
Pasha osoitti minulle mitä suurinta luottavaisuutta. Hän lähetti
minut aivan yksin aarrekammioon, jotta ei herättäisi huomiota itse
lähtemällä sinne, ja hän antoi tehtäväkseni valita ne esineet, jotka
minusta tuntuivat kallisarvoisimmilta, ja panna ne itse nahkapussiin.
Minä voisin vielä luetella jokaikisen niistä kalleuksista, jotka
valitsin ja omin käsin asetin pussiin. Taiteellisesti tehtyjä
kameeneuloja, kokonaisia nauhoja oikeita helmiä, sormuksia ja
korusolkia, agaattirasia, joka oli aivan täynnä timantteja...'"
"Etkö olisi voinut piilottaa edes yhtä niistä?" kysyin ukolta.
"Pässinpää!" ärjäsi hän. "Minkätähden minä varastaisin vain
yhden timantin, niinkuin varas numero 18, kun olin tilaisuudessa
varastamaan kaiken?"
"Aha! pappa oli viisas mies!"
"Niin olinkin, piru vieköön. Houkko minä olin. Olisinpa tehnyt kuten
sinä sanoit! Jospa olisin pistänyt poveeni edes sen korun, joka minua
eniten miellytti: kahteen timanttiriviin juotetun pashan vaimon
valokuvan..."
... Timarin kasvoilla kuvastui epätoivo. Tämä salaisuus, josta hän ei
luullut kenenkään tietävän, oli nyt kuitenkin joutunut erään henkilön
käsiin, henkilön, jolta hänellä ei ollut odotettavissa mitään
armoa!...
"Isäni jatkoi kertomustaan:
"Minä sulloin nahkapussin täyteen ja jätin sen pashan huostaan
herättämättä pienintäkään epäluuloa. Hän asetti vielä muutamia rullia
louisdoreja muiden kalleuksien joukkoon. Senjälkeen hän lukitsi
pussin taidelukolla ja varusti pussin neljä kulmaa lyijypainoilla.
Sitten hän lähetti minut hakemaan kantotuolia, jossa voisin
huomaamatta lähteä. Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, ennenkuin
olin palannut. Hän antoi nyt minulle nahkapussin englantilaisine
teräksisine taidelukkoineen ja lyijypainoineen. Minä otin sen
viittani alle ja hiivin puutarhan ovesta alas kantotuoliin.
Tiellä minä haparoin käsineni pussia ja tunsin siinä korusoljet,
helminauhat, agaattirasian ja kultarullat. Tunti senjälkeen olin
englantilaisessa laivassa; ankkuri nostettiin ja me lähdimme
Kultaisesta Sarvesta."
"Etkä sinä ottanut minua mukaasi!" sanoin lapsellisesti nuhdellen
isälleni. "Kenen piti naida pashan tytär?"
"Sinä houkko!" huusi ukko.
"Minä en tarvinnut sinua, enkä pashaasi enkä hänen kaunista
tytärtään. Ei mieleenikään juolahtanut odottaa teitä Maltalla. Niillä
rahoilla, jotka pasha oli jättänyt minulle matkan varalle, ostin
piletin Ameriikkaan, ja nahkapussi teki minulle seuraa. Mutta voi
kirousta! Tultuani varmaan paikkaan, mistä ei ainoakaan paholainen
olisi voinut löytää minua, otin esiin linkkuveitseni ja leikkasin
auki pussin, ja mitä luulet pudonneen ulos? Kuparinappeja, ruosteisia
hevosenkenkiä, ja timanteilla täytetyn agaattirasian sijaan savesta
tehty mustepullo, ja louisdorien sijasta kurjia para-rahoja, joilla
korpraalit maksavat viikkorahoja sotilaille. Varas lurjus oli
varastanut minultakin. Mitään tämänlaatuista ei milloinkaan ole
esiintynyt minun 133:n numeroni joukossa. Sille ei vielä ole varattu
numeroa."
"Ukko oli raivoissaan; hän miltei itki kiukusta."
"Antaa tällä tavoin turkkilaisen narrata itseään! Sillä aikaa kun
kävin kantotuolia etsimässä oli se lurjus täyttänyt aivan samanlaisen
pussin roskalla ja sitten lähetti hän minut meren taakse! Sillävälin
hän pakeni aarteineen toisaalle ja kavalsi siis palkkion siitä
ilmoituksesta, jonka olin tehnyt hänelle. Mutta kas, onpa siis
kuitenkin oikeus olemassa, ei vain maan vaan vedenkin päällä, sillä
suurvaras joutui tiellä vieläkin suuremman roiston käsiin, joka
matkalla murhasi ja ryösti hänet."
"Ja tämä oiva mies, joka riisti hengen ja omaisuuden siltä varkaalta,
joka varasti varkaalta ja jota varas ajoi takaa, tämä varas ei ole
kukaan muu kuin juuri sinä, rakas, pikku veliseni, Mikael Timar von
Levetinczy, 'kultapoika' itse!" sanoi pakolainen, nousten ylös ja
pilkallisesti kumartaen.