JÄÄ.

Tonava oli täydelleen jäässä aina Pressburg'iin saakka. Joka paikasta

saattoi kulkea sen yli. Mutta päästäkseen Komornista Uj-Szöny'yn,

oli Timarin kuitenkin kierrettävä saaren niemekkeen ympäri, sillä

täällä on hiekkasärkkiä, joista kesäisin huuhdotaan kultaa.

Näissä kaivetuissa särkissä kasaantuu jää tavallisesti korkeisiin

röykkiöihin ja on vaikeata kiivetä näitä jäävallituksia ylös.

Timar teki ylimenosuunnitelman. Heti kun hänen huvilansa

Monostor-kukkulan huipulla tulisi näkyviin, menisi hän suoraan

eteenpäin.

Mutta jotakin tuli väliin, joka teki tyhjäksi hänen laskelmansa. Hän

oli toivonut tähtikirkasta yötä; mutta heti hänen tultuaan Tonavalle

laskeutui sumu. Alussa se vain oli hentoa, läpinäkyvää höyryä, mutta

Timarin etsiessä tietä jäällä tuli sumu niin tiheäksi ettei voinut

nähdä kolmea askelta eteensä.

Jos hän nyt olisi kuunnellut järjen ääntä, olisi hän heti kääntynyt

takaisin yrittääkseen palata rannalle; mutta hän oli juuri

sellaisessa mielentilassa, jossa ei kuunnella järkisyitä. Hänen oli

ehdottomasti päästävä toiselle rannalle.

Lukuunottamatta sumua oli yö pimeä, ja saaren yläpuolella on

Tonavan levein kohta ja jään yli on siinä kohden vaikein kulkea.

Jääkappaleet, jotka ovat kokoontuneet toinen toisensa päälle,

muodostavat sikin sokin pitkiä vallituksia ja monin paikoin

muistuttavat jäät oikullisesti rotkoutunutta kallioryhmää, josta myös

sylenkorkuiset jäähuiput pistävät esiin.

Kuljettuaan useiden tämänlaatuisten vallitusten ympäri huomasi Timar

kulkeneensa harhaan.

Hän on jo tuntikauden harhaillut jääkentällä. Hänen taskukellonsa

lyö neljännestä vaille kolme. Hänen olisi pitänyt jo aikoja sitten

ennättää toiselle rannalle; hän on varmaankin erehtynyt suunnasta.

Hän kuuntelee. Pimeässä yössä ei kuulu ainoatakaan ääntä. On

ilmeistä, ettei hän lähesty toisella rannalla olevaa kylää, vaan

päinvastoin joutuu yhä kauemmas siitä.

Ei edes koiran haukuntaa kuulu.

Hän luuli nyt kulkeneensa Tonavaa pitkin, sensijaan että olisi

kulkenut poikki, ja päätti sen vuoksi muuttaa suuntaa. Virta ei ole

millään kohdalla yli kahtasataa askelta leveä, ja jossakin kohden hän

kait lopultakin pääsisi maihin, jos jatkaisi kulkemistaan määrättyyn

suuntaan.

Mutta pimeässä ja sumussa ei edes tiedetä, mihin suuntaan kuljetaan.

Jäävallitus, jonka ohi hänen on kuljettava, vie hänet vastoin kaikkia

laskelmia, suoralta linjalta pois. Hänen on kulkeminen murtoviivoissa

takaisin samaan paikkaan, jossa jo on ollut. Toisen kerran hän löytää

oikean suunnan ja hänen on vain tarvis ottaa sata askelta saapuakseen

rantaan, mutta silloin hän alkaa miettiä, muuttaa suuntaa ja tulee

taas noiduttuun jääsokkeloon.

Kello on nyt yli viisi. Hän on jo kulkenut Tonavalla neljä tuntia.

Hän on lopen väsynyt. Hän ei ole ensinkään nukkunut tänä yönä eikä

syönyt mitään koko edellisenä päivänä, mutta sitävastoin heikentynyt

hermoja tärisyttävistä mielenliikutuksista.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Tähän aikaan tavallisesti soitetaan

aamurukoukseen. Hänen pitäisi kuulla se joko kaupungista tai kylästä.

Mikä kohtalon iva, että pakana, kerettiläinen kuuntelee hartautta

herättäviä kellonsointuja, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen, ja

että pakeneva rikoksentekijä hartaasti toivoo saada kuulla niitä!

Vihdoin hän kuuli, mitä oli toivonut: Komornin kellot. Oikein suunta

olisi siis kääntyä puoleksi oikealle ja sitten marssia suoraan

eteenpäin; siellä täytyi olla Szöny-ranta.

Mutta kellot pettivät häntä tällä kertaa, ne johtivat häntä vielä

kauemmas Tonavaa ylös. Hän eksyi alueelle, jossa oli yksinomaan

toinen toisensa päälle kokoontuneita jääkappaleita, joiden syrjät

pistivät suoraan ylös. Niiden välistä oli hänen pujoteltava, milloin

liukuen alas, milloin tarraten kiinni ja välistä ryömien nelinkontin,

mutta mistään hän ei päässyt rantaan.

Hän ei uskaltanut huutaakaan. Hän ei kuullut muuta ääntä kuin

variksien rääkymistä niiden lentäessä hänen päänsä päällä, tosin

näkymättömissä. Hänen ainoa toiveensa oli voida auringon asennosta

päivän koittaessa nähdä, missä itä oli, jolloin hän, entinen merimies

kun oli, helposti oli löytävä tiensä. Jos hän jossakin paikassa olisi

voinut hakata reiän jäähän, niin hän olisi voinut virran suunnasta

nähdä, minne päin oli mentävä, mutta jääpeite oli kaikkialla niin

tasapaksu, että ilman kirvestä oli mahdotonta saada siihen reikää.

Vihdoin sarasti aamu. Alkoi valeta, mutta sumu peitti vielä auringon.

Kello oli jo yli yhdeksän ja hän harhaili yhä löytämättä rantaa.

Vihdoin hälveni sumu hetkiseksi. Auringonkehrä näyttäytyi kalpeina,

loistottomina kasvoina. Se näytti auringon varjolta. Ilma oli täynnä

lukemattomia loistavia jäähiukkasia, jotka vierivät yhteen niinkuin

pilvissä ja häikäisivät silmät.

Nyt hänen siis pitäisi löytää tie.

Aurinko on kumminkin jo liian ylhäällä, se ei enää osoita itää.

Mutta se näyttää muuta.

Timarista tuntui kuin hän tuijottaessaan välkkyvän sumun hämärän

lävitse olisi kaukaa nähnyt erään talon katon ääriviivat.

Siellä, missä on talo, on varmasti myös maata. Hän meni suoraan

eteenpäin.

Mutta verrattain kirkasta ilmaa kesti vain vähän aikaa. Tiheä sumu

laskeutui taas jään yli, ja Timar kulki jälleen pimeässä.

Mutta tällä kertaa hän oli varuillaan eikä kääntynyt siltä suunnalta,

mihin oli kulkenut. Ja nyt hän oli kulkenut oikeaa tietä. Pian hän

havaitsi taas talon katon tiheän sumuharson lävitse.

Tultuaan kymmenen askeleen päähän rakennuksesta näki hän sen olevan

-- myllyn.

Jäät olivat temmaisseet sen mukanaan talvisuojapaikasta tai

yllättäneet sen, sen ollessa vielä kiinni ketjuissa. Pyörätalon

olivat jääkappaleiden terävät syrjät kauniisti sahanneet läpi,

aivankuin puuseppä olisi tässä tehnyt mestariteoksia; pyörä oli

murskautunut, ja talo oli kiilautunut jääröykkiöiden muodostaman

vallituksen sisään, joka muodosti sen ympärille rintasuojustimen.

Timar pysähtyi kauhistuneena myllyn eteen. Päätä pyörrytti kuten sen,

joka näkee aaveen.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi Perigrada-pyörteisiin vaipunutta myllyä.

Eikö tämä ole sen myllyn aave, joka tulee pelottamaan häntä hänen

elämänuransa lopulla -- tai kenties antamaan hänelle asuinsijan?

Asuinsijanko? Talo, joka on lyhistymäisillään kokoon. Myllynrauniot

keskellä jäitä!

Kiusaava halu pakotti Timarin astumaan sisään. Oven lukko oli

avautunut todennäköisesti jäiden painosta ja ovi oli selkoselällään.

Hän meni sisälle. Myllylaitos oli vielä sellaisessa kunnossa, että

Timar joka hetki odotti saavansa nähdä valkoisen myllärinaaveen

tulevan kolistamaan jyvät alas sihtauslaatikkoihin.

Ylhäällä katon rajassa, poikkilaudoilla, istui joka laudalla

variksia. Pari niistä lensi ylös hänet nähdessään; toiset istuivat

hiljaa ensinkään välittämättä hänestä.

Timar oli kuolemanväsynyt. Kahdeksan tuntia hän oli herkeämättä

vaeltanut jäällä ja ne esteet, joita hänen oli ollut voitettava,

olivat väsyttäneet häntä vielä enemmän. Hänen vatsansa oli tyhjä,

hänen hermonsa veltostuneet, hänen jäsenensä kankeat kylmästä.

Hän istuutui eräälle laudalle myllyyn.

Hänen istuessaan menevät hänen silmänsä kiinni.

Ja tuskin hän on sulkenut silmänsä, kun hän jo näkee itsensä

"Pyhän Barbaran" keulassa valtaushaka kädessä, ja valkokasvoinen

tyttö vieressään. "Pois täältä!" hän huutaa tytölle. Laiva syöksyy

putousta kohti, kuohut lähenevät. "Sisään kajuuttaan!" Mutta tyttö ei

liikahda. Nyt lyövät aallot laivan yli.

Timar putosi lattialle ja heräsi siihen.

Hän alkoi nyt ajatella sitä vaaraa, jossa oli. Jos hän vielä nukkuisi

tähän, niin hän paleltuisi kuoliaaksi.

Epäilemättä olisi se helpoin keino päästä hengestään. Mutta hänellä

oli vielä paljon tekemistä tässä maailmassa. Hänen hetkensä ei vielä

ollut lyönyt.

Mitä ihmiset sanoisivat siitä, että herra Mikael Timar von Levetinczy

löydettäisiin seuraavana päivänä kuolleena myllyssä, joka oli

joutunut jäihin. Kuinka hän oli joutunut sinne? Mikä arvoitus siitä

syntyisi jälkimaailman selitettäväksi!

Ei, niin naurettavalla tavalla hän ei tahtoisi kuolla.

Hän nousi ja meni pois myllystä.

Sumu oli niin tiheä, että mitään ei voinut nähdä. Ei ollut päivä,

vaan yö. Huokauksen, joka pyrki nousemaan taivaaseen, nieli musta

pilvi, eikä se päässyt tunkeutumaan sen lävitse.

Kaikki elävät olennot ovat hylänneet hänet; hän on hautautunut

pilviin.

Eikö siis mikään elävä olento voi vapauttaa häntä hänen hädästään?

Voipa niinkin.

Kun jäät tempaisivat irti myllyn, oli siinä rottia. Ne odottivat

siksi kunnes jäät olivat asettuneet. Silloin ne lähtivät myllystä ja

kulkivat rannalle. Ohuella lumipeitteellä näkyivät niiden jäljet.

Timar seurasi niitä. Pienin imettäväisistä johdatti siis viisaan,

mahtavan ihmisen maihin.

Noin puolen penikulman päässä Uudesta Szönystä hän pääsi maihin.

Sieltä hän harhaili maantielle ja saapui vihdoin majataloon, johon

oli jättänyt vaununsa. Siellä oli hänen edessään ja hänen takanaan

sumua; ei kenkään nähnyt, mistä hän tuli.

Majatalossa hän nautti sorkkahyytelöä, jota oli valmistettu kuskille

syötäväksi, joi sen lisäksi ruukullisen viiniä, valjastutti hevoset,

paneutui levolle vaunuihin ja nukkui aina iltaan saakka.

Hän näki alituisesti unissa olevansa jäällä ja vaunun kolahtaessa

hän heräsi aina siihen, että jää hänen allaan sortui ja hän painui

pohjattomaan syvyyteen.

Kun hän oli lähtenyt myöhään Szönystä tuli hän vasta seuraavana

päivänä huvilinnaansa Füred'iin.

Sumu seurasi häntä sinne asti, niin ettei hän voinut nähdä

Plattenjärveä.

Jo yöllä hän kutsutti kalastajansa luokseen ja kuuli heidän

aikovan seuraavana päivänä lähteä ensimmäiselle jäänalaiselle

kalastusmatkalle. Hän käski viinitarhurin pitämään varalta niin

paljon viiniä ja viinaa kuin tarvittiin.

Galambos, kalastajien vanha esimies, ennusti hyvin hyvää satoa. Timar

kysyi, mihin hän perusteli tämän ennustuksen.

Hän selitti sen jo lupaavaksi enteeksi, että Plattenjärvi oli niin

aikaisin jäätynyt. Tähän aikaan, juuri ennen kutuaikaa, tulivat kalat

suurin joukoin lahdelmaan. Mutta vielä onnellisempi merkki oli se,

että herra von Levetinczy oli itse saapunut tänne. Hänen mukanaan

tulee onni.

"Minunko mukanani onni!..." toisti Timar itsekseen ja huokasi syvään.

"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että me huomenna saamme pyydykseen

itse fogaschien kuninkaan."

"Mikä fogaschien kuningas on?"

"Se on vanha fogaschi, jonka kaikki Plattenjärven kalastajat

tuntevat, sillä se on ollut kaikkien nuotassa, mutta kukaan ei ole

voinut saada sitä ylös. Heti kun se huomaa joutuneensa pyydykseen,

sukeltaa se meren pohjalle ja alkaa siellä kaivaa reikää pyrstöllään;

siihen reikään se sitten ryömii ja pääsee siten pakoon. Se on viekas

veijari. Me olemme jo luvanneet palkinnon sen päästä, sillä se

pyydystää yhtä paljon pikku kaloja kuin kolme kalastajaa yhteensä. Se

on määrättömän suuri, kun se ui veden pinnalla saattaisi sitä luulla

sammeksi. Kyllä me saamme senkin huomenna."

Timar antoi hänen mennä sekä päästi toisetkin menemään ja paneutui

levolle.

Nyt vasta hän tunsi, miten väsynyt oli.

Hän vaipui pitkään, hyväätekevään uneen, jota eivät unikuvat

häirinneet. Herätessään hän tunsi olevansa aivan entisellään.

Huoletkin, jotka olivat vaivanneet hänen mieltään olivat astuneet

varjoon, niinkuin ne olisivat siirtyneet vuosien taakse ajassa.

Eilis- ja toissapäivän välinen aika tuntui hänestä ijäisyydeltä.

Päivä ei vielä sarastanut, mutta häntä hämmästytti kuu, joka paistoi

sisään jääkukkien peittämästä akkunasta.

Hän nousi nopeasti, peseytyi tapansa mukaan jääkylmällä vedellä ja

kiirehti katsomaan Balatonia.

Kun tämä on jäässä, on se, etenkin ensi päivinä viehättävä näky.

Jättiläissuuri järvi ei jäädy kuten virrat, joissa jääpalat

vähitellen röykkiöityvät ja lopuksi muodostavat kiinteän massan;

tässä peittää koko veden pinnan tyynellä hetkellä kristallin kirkas

jääpeite, ja aamulla lepää silmien edessä sileä, kirkas jääkuvastin.

Kuun valossa se näyttää yhdeltä ainoalta jäätasolta, jossa ei ole

minkäänlaista halkeamaa.

Vain ajotiet, jotka pitävät yllä liikeyhteyttä kummankin rannan

kylien asukkaiden välillä, vain ne piirtyvät siihen. Ne kulkevat

ristiin toinen toisensa poikki niinkuin mittaviivat suuressa

lasilevyssä.

Tässä kuvastimessa nähdään Tihanyn vuoret luostareineen ja sen

kahdenkertaiset tornit, aivan samoin kuin todellisuudessa, tässä vain

ylösalasin.

Timar seisoi kauan vaipuneena katselemaan tätä lumoavaa taulua.

Kalastajat herättivät hänet unelmistaan. He tulivat nuottineen,

seipäineen ja jääkoukkuineen. Kalastus oli alettava ennen

auringonnousua, he sanoivat.

Kun kaikki olivat koolla, asettuivat he piiriin ja vanha esimies

viritti hartaan virren, johon toiset yhtyivät. Timar astui syrjään.

Hän ei voinut lähettää Jumalalle ylistyslaulua. Kuinka hän voisi

kääntyä ylistyslauluin hänen puoleensa, joka on kaikkitietävä eikä

anna laulun äänen pettää itseään?

Kalastajien laulu kuului sileätä jäätä pitkin aina kahden penikulman

päähän asti ja kaiku rannoilta lauloi virren uudelleen.

Timar meni kauas jäälle.

Nyt alkoi sarastaa. Kuu kalpeni ja itäinen taivaanranta värittyi

koko pituudessaan ruusunpunaiseen, jonka jälkeen jättiläissuuruinen

jääkuvastin muuttui ihmeellisissä värivivahduksissa, jakaantuen

silloin kahteen puoliskoon, jotka erottuivat selvästi toisistaan;

toinen puoli sinipunertavana ja kuparinruskeana, toinen, läntinen,

taivaansinisenä.

Sikäli kun taivas vaalenee, käy ilmiö yhä komeammaksi. Purppurapuna,

taivaan kulta, kohdistuu tässä puhtaassa kuvastimessa, ja kun

auringon himmeänä hehkuva kehrä, tulensäteiden ympäröimänä, sukeltaa

esiin taivaanrannan sinipunertavista sumuista ja valaisee jään

kimmeltävää pintaa, niin on se näytelmä, jommoista ei meri eikä

mikään liikkuva vedenpinta tarjoa. On kuin kaksi aurinkoa yhtä aikaa

nousisi kahdella eri taivaalla.

Heti kun aurinko on murtautunut noiden sinipunertavanruskeiden

sumujen läpi, päästää se äkkiä ulos säteensä.

Esimies Galambos huusi etäältä Timarille:

"Nyt te saatte kohta kuulla jotakin! Mutta älkää pelätkö! Hoho!"

"Pelätäkö?" ajatteli Timar itsekseen ja kohautti epäilevästi

olkapäitään.

Mikähän koko maailmassa voisi enää saada hänet pelkäämään?

Pian hän olisi sen kokeva.

Kun aurinko ensi kerran paistaa Balatonin jäälle, kuuluu siitä

aluksi ihmeellisiä ääniä, aivankuin lumoutun harpun tuhansia kieliä

kosketeltaisiin. Ne muistuttavat Memnonin patsaan soittoa, vain

sillä erotuksella, että äänet eivät tähän vaikene. Salaperäinen

soiminen käy yhä äänekkäämmäksi niinkuin virran näkki alhaalla

vedessä tarttuisi soittimiin molemmin käsin. Viimeksi syntyy pauhina

ja räiskinä, joka yhä kasvaa voimakkaammaksi, niin että viimeksi

kuuluu kuin paukahtelevia laukauksia ja joka pamauksen perästä näkyy

loistava halkeama jäässä, joka tähän saakka on ollut läpinäkyvä

kuin lasi. Joka suuntaan halkeilee jääkerros, kunnes se muistuttaa

jättiläismäistä mosaikkia, joka on kokoonpantu miljaardeista pienistä

kuutioista, viisikulmioista ja erimuotoisista särmiöistä, mutta jonka

pinta on kuin kuvastin.

Tästä syntyy ääni.

Kun sen kuulee ensi kerran, alkaa sydän lyödä kiivaammin.

Koko jääkenttä kohisee, soi ja laulaa jalkojen alla. Ukkosen jyrinä

ja sitran soitto sekaantuvat toisiinsa. Joku pauke muistuttaa

kanuunanjyrinää ja kuuluu penikulmien päähän.

Mutta kalastajat alkavat tyynesti levitellä nuottiaan paukkuvalle

jäälle ja kaukana näkyy heinärekiä, joiden eteen on valjastettu

neljä härkää, hitaasti kulkevan sen yli. Ihmiset ja eläimet ovat jo

tottuneet jään paukkinaan, jota kestää auringon laskuun asti.

Mikaeliin teki tämä hänelle vieras ilmiö ihmeellisen vaikutuksen.

Hänellä oli aina ollut avoin mieli käsittämään luonnon "suurta

elämää." Hänen vastaanottavaiseen sieluunsa oli se ajatus juurtunut,

että kaikessa, jossa on elämää, on myös tietoisuutta: tuulessa,

myrskyssä ja salamoissa, itse maassa, kuussa ja tähdissä.

Jospa hän nyt vain tajuaisi, mitä jää tässä hänen allaan sanoo!

Äkkiä kuului sellainen jyske, että oli kuin sata kanuunaa olisi

lauaistu yhtäaikaa tai kuin maanalainen miina olisi räjähytetty

ilmaan. Koko jääpeite tutisi. Tämän kumisevan jyrähdyksen seuraukset

ovat pelottavat. Aina Füredin rannalta Tihanyyn asti, 3000 askeleen

pituisen matkan, on jää halennut ja molempien jääröykkiöiden välissä

ammottaa sylenlevyinen kuilu.

"A rianas, a rianas" ["jäärailo, jäärailo!"] huutavat kalastajat,

antaen nuottainsa jäädä siihen paikkaan ja juoksevat paikalle.

Timar oli tuskin kahden askeleen päässä paikalta. Hän oli nähnyt,

miten railo oli syntynyt. Hänen polvensa tutisivat siitä hinattavasta

töytäyksestä, joka oli erottanut jäät toisistaan. Hän seisoi siinä

ikäänkuin valtava luonnonilmiö olisi herpaissut hänet.

Kalastajat selittivät hänelle, että äsken syntynyttä railoa kutsutaan

kansan kielellä "rianas", sana, jota ei muualla tunneta. Tällainen

jäärailo on hyvin vaarallinen jään yli kulkeville, sillä sitä ei voi

etäisyydestä erottaa, eikä se milloinkaan jäädy, sillä vesi on sillä

kohdalla alituisessa kuohussa.

Näiden hyvien ihmisten ensimmäinen toimenpide oli lyödä seipäitä

jäänreunaan ja sitoa olkilyhteitä niiden päihin joka paikassa, missä

ajoteitä ja jalan jälkiä johti railolle, jotta ajoissa kulkijat

huomaisivat vaaran.

"Mutta vielä vaarallisemmaksi käy paikka", selitti esimies, "kun

voimakkaan tuulen paineesta eronneet jääröykkiöt jälleen työntyvät

yhteen. Silloinkin syntyy samanlainen soiminen ja ryske. Usein on

myrskyn voima niin suuri, että se nostaa jään reunat korkealle, joten

veden ja kohonneen jään välille syntyy tyhjä paikka. Armahtakoon

Jumala sen kulkijan sielua, joka ei huomaa tätä, vaan ajaa ylitse

ajopeleillä, sillä jää, joka ei ulotu vedenpintaan saakka, murtuu

hänen allaan."

Oli jo puolipäivän aika, ennenkuin päästiin käsiksi päivätyöhön.

Kalastaminen Balatonin jään alta on iloista työtä.

Siinä lahdelmassa, jossa tiedetään kalojen tähän vuoden aikaan

oleskelevan ja kokoontuvan suuriin parviin, hakataan ensiksi kaksi

sylenlevyistä aukkoa noin viidenkymmenen kyynärän päähän toisistaan

ja sen jälkeen muodostetaan pienistä aukoista, jotka ovat noin kaksi

syltä läpimitaten, neliö sillä tavoin, että suuret aukot muodostavat

puolisuuunikkaan vastakkaiset kulmat.

Kaikki jääkappaleet, jotka on hakattu pois, ladotaan päällekkäin

aukkojen reunoille, joten ohikulkijoita varoitetaan aukoista.

Auringon paistaessa näihin jäämöhkäleihin, joita on siellä täällä

suurella jääkuvastimella, luulisi näkevänsä tuhansien suurien

timanttien säkenöivän.

Kalastajat kantavat pitkän, vahvan nuottansa toisen suuren aukon

luo, levittävät sen ja kiinnittävät kumpaankin päähän puolenkolmatta

sylen pituisen seipään. Eräs heistä alkaa nyt työntää seivästä

siihen kiinnitettyine nuottineen jään alle, toinen odottaa lähimmän

pienemmän aukon vieressä, ja niin pian kuin seipään kärki on

ennättänyt sinne, työntää hän sen kolmanteen aukkoon, jonka luona on

kolmas kalastaja. Samaa tietä kulkee neliön toisella puolella toinen

seiväs, jossa on kiinni nuotan toinen pää. Molemmat seipäät ja niiden

kera nuotan molemmat päät kohtaavat toisensa rantaa lähinnä olevassa

suuressa aukossa.

Nuotta, jonka sen alareunaan kiinnitetyt lyijypainot vetävät pohjaan

yläreunan pysyessä veden rajassa, muodostaa siis oikean vankilan

niille kaloille, jotka ovat nelikulmiossa.

Ja näihin aikoihin vilisee tavallisesti kaloja. Fogaschi lähtee

syvästä liejustaan ja nousee hengittämään raitista ilmaa jäähän

hakatuista aukoista. Ne viettävät nyt perhe juhliaan; tämä on se

aika, jolloin kylmäveriset viettävät suloisen rakkauden juhlaa.

Kiinteä jääkatto erottaa ne vieraista aineksista -- mutta ei

ihmisestä.

Nyt on jää niille vain turmioksi.

Kun ne vihdoin huomaavat nuotan työntyvän yhä suljetummin

ympärilleen, ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ne

eivät voi loikata ulos saarroksesta, sen estää jää. Fogaschi, joka on

joutunut pulaan, ei nyt myöskään voi käyttää tavallista keppostaan

hyväkseen, nimittäin kaivautua liejuun, sillä toveriparvi vetää sen

mukanaan.

Ja kaksikymmentä kalastajaa tuolla ylhäällä tarttuu nuotan nyöreihin

ja vetää sen levollisesti ylös.

Kahdenkymmenen henkilön yhdistyneet ponnistukset antavat aavistaa,

mikä kalapaljous vedetään ylös. Kokonaisuudessaan painaa saalis

muutamia satoja sentnerejä.

Veden pinta alkaa elää suuressa aukossa.

Ylös pinnalle ajettu kalaparvi, joka on joutunut satimeen, tunkeutuu

ainoaan aukkoon, joka sille on olemassa. Se on varma kuolema.

Eri muotoisia kalansuita ja päitä sukeltaa esiin vedestä, läpinäkyviä

eviä, punaisia pyrstöjä, sinisiä, vihreitä ja hopeanhohtoisia

selkiä vilisee sekaisin, ja niiden seassa näyttäytyy silloin

tällöin Balatonhaikala, sentnerinpainoinen suurine kitoineen ja

hevosenkengänmuotoisine viiksineen; se kuitenkin katoaa yhtä nopeasti

syöksyen alas syvyyteen ikäänkuin etsien sieltä pelastusta.

Kolme kalastajanrenkiä pyydystää etumiehensä kera suuriin haaveihin

liikkuvaa joukkoa, joka on tunkeutunut aukkoon ja he heittävät

muitta mutkitta kalat jäälle, missä suuret ja pienet sätkyttelevät

sikinsokin. Sieltä ne eivät voi paeta, sillä muut aukot ovat

jo tukitut niihin soveltuvilla jäämöhkäleillä. Nyt alkaa oikea

nostotanssi.

Leveäleukainen karppi loikkii puolen sylen korkeudelle, hauki

väänteleikse epätoivoissaan kuin käärme kiemurtelevissa ahven- ja

ruutanaläjissä. Monnikaloja tartutaan kiduksiin, vedetään ylös ja

heitetään jäälle, missä ne hitaasti painaen muodottoman ruumiinsa

kaljua päätä jäähän lakasevat painavalla pyrstöllään ympärillä

makaavat vankitoverinsa kauas toinen toisistaan.

Jää aukon ympärillä on jo kaikilla tahoilla kalojen peittämä. Karppi

hyppelee kuin nokkahiiri. Sen annetaan olla rauhassa, eihän se

kuitenkaan voi paeta. Hitaammat kalat makaavat suurissa röykkiöissä.

"Olenhan sanonut", mutisi vanha esimies, "että me tänään saisimme

hyvän saaliin. Missä vain armollinen herra näyttäytyy, siellä on myös

onni mukana. Jospa nyt vain saisimme kiinni fogaschikuninkaan!"

"Ellen aivan erehdy, on se nuotassamme", sanoi kalastajanrenki, joka

veti nuoraa lähinnä vettä, "siinä ui suuri otus edestakaisin, tunnen

sen käsivarsissani."

"Haa, tuossa se on!" huusi toinen, joka juuri oli saanut haavinsa

kaloja täyteen, kun krokotiilia muistuttava suunnaton pää pisti ylös

veden pinnalle; koko pää oli hopeanvalkoinen, ammottavassa kidassa

loisti kaksi riviä hampaita, teräviä kuin kaimalla. Sitäpaitsi oli

sillä neljä käyrää torahammasta, jotka tarttuivat toinen toisiinsa

haukatessa kuin tiikerin hampaat. Se oli kunnioitusta herättävä

pää. Täydellä syyllä saattoi sen omistajaa kutsua tämän järven

kuninkaaksi, missä ei kukaan, ei edes hänen omaa heimoaan, voinut

kilpailla hänen kanssaan.

"Siinä se on!" huusi yhtaikaa kolme muuta, mutta hetki sen jälkeen se

oli taas sukeltanut alas, ja nyt alkoi kalastajien taistelu.

Alkoi hirveä metakka, ikäänkuin olisi satimeen joutunut

järvenkuningas vielä jäljellä olevine henkivartioineen äkkiä antanut

käskyn taistella itsensä ratkaisevassa kamppailussa lävitse.

Haukien, karppien ja monnien hurja joukko syöksyi suin päin kireäksi

jännitettyä nuottaa vastaan; täytyi taistella nuijilla näitä

syöksyviä Goliatheja vastaan.

Kalastajat innostuivat, kylmäveriset osottautuivat kykenevänsä

sankarilliseen innostukseen, nousivat heidän valtakuntaansa

tunkeutuvia vihollisia vastaan ja taistelivat oikean taistelun.

Taistelu päättyi kuitenkin heidän tappioonsa. Monneja lyötiin kalloon

ja vedettiin jäälle; kauniit, valkoiset fogaschit ja kiiltokalat

haavittiin ylös aina kun niitä ilmestyi veden pinnalle, mutta

fogaschikuningas ei vain tahtonut näyttäytyä.

"Se on päässyt pakoon!" mutisi vanha esimies.

"Ei, se on yhä vielä nuotassa", ilmoitti kalastajanrenki, joka oli

lähinnä vettä ja puri yhteen hampaitaan. "Minä tunnen käsivarressani,

miten se nykii ja työntää; kunhan se ei vain repisi rikki lankaa."

Saalis, joka oli ympäristössä, oli suunnattoman suuri. Oli tuskin

ainoatakaan paikkaa, missä olisi voinut seistä polkematta kaloja.

"Kas niin, nyt on nuotta revennyt", huusi kalastajanrenki. "Kuulin,

miten se repesi."

Vain pieni osa nuottaa oli enää veden alla.

"Vetäkää ylös!" kiljui vanha esimies, ja miehet tempoilivat nyt

kaikin voimin. Nuotan kera tuli koko jälellä oleva kalajoukkokin

ylös. Niiden joukossa oli fogaschikuningaskin, oivallinen näyte

lajiaan. Se painoi yli kaksi naulaa, ja sellaisia saadaan pyydyksiin

vain kerran kahdessakymmenessä vuodessa, tuskin niinkään usein.

Se oli todella vahvalla päällään murtautunut nuotan läpi, mutta

piikkiset evät sotkeutuivat lankoihin eikä se päässyt irti. Kun sitä

vedettiin ylös, löi se erästä kalastajanrenkiä pyrstöllään kasvoihin

niin kovaa, että tämä kaatui taaksepäin jäällä. Mutta se olikin sen

viimeinen uroteko. Seuraavassa silmänräpäyksessä se sai kuolla.

Ei milloinkaan vielä ole kukaan ihminen pitänyt elävää fogaschia

kädessään. Arvellaan sen ilmarakon halkeavan heti kun se on tullut

ylös vedestä, ja siihen sen elämä päättyy.

Kalastajien ilo tästä kalasta oli suurempi kuin koko muusta runsaasta

saaliista. Sille oli kauan asetettu pyydyksiä. Kaikki tunsivat

tämän äreän kalanhävittäjän. Sillä oli muun muassa paha tapa syödä

omia sukulaisiaan. Siksi sitä nimitettiinkin fcgaschikuninkaaksi.

Kun se avattiin, löytyi sen vatsasta toinen suuri fogaschi, jonka

se luultavasti juuri äskettäin oli nielaissut. Sillä oli kaunis

kullanvärinen rasvakerros, niin paksu kuin villisian, ja sen liha oli

lumivalkoista.

"Herra von Levetinczy, tuon me lähetämme armolliselle rouvalle",

sanoi vanha esimies. "Me pakkaamme sen jäälaatikkoon. Teidän armonne

täytyy kirjoittaa kirje ja ilmoittaa sen olevan fogaschikuninkaan.

Se, joka syö sitä, syö kuninkaanlihaa."

Mikael ylisti päähänpistoa ja lupasi, ettei palkinto jäisi tulematta.

Kun fogaschi oli saatu ylös, oli lyhyt talvipäiväkin lopussa, mutta

vain taivaalla, ei jäällä.

Nyt vasta alkoi täällä tulla eloisaa.

Naapurikylistä, Siofokista, Szantosta, Zamardista, Araks'ista,

Csapokista, tuli kansaa tänne ajopeleissä korineen, selkäreppuineen

ja puisine kenttä pulloineen. Pulloissa oli viiniä, repuissa silavaa

ja koreihin aiottiin ottaa kaloja.

Kun sitten alkoi saaliinjako, syntyi kalastajien ympärillä oikeat

markkinat.

Auringon laskettua solmittiin soihtuja kaislanipuista, jäälle

sytytettiin tulia ja nyt alkoi kalakauppa. Karpit, hauet, monnit ja

ahvenet kelpaavat kyllä köyhälle kansalle. Mutta fogaschit lähetetään

Pestiin ja Wieniin, ja niistä saadaan hyvä hinta. Loput myydään

halvalla. Mutta tästäkin saatiin hyvä voitto. Yhdellä ainoalla

nuotanvedolla oli saatu lähes kolme sataa sentneriä kalaa. Tämä Timar

on toden totta onnen helmalapsi.

Kala, joka ei ole myyty, pakataan koreihin ja ajetaan

varastohuoneisiin, mistä se viedään ajoneuvoilla Vessprimtorille.

Timar tahtoi nyt valmistaa kokoontuneelle kansalle iloisen hetken.

Hän käski tuoda suuren viinitynnörin jäälle ja antoi siellä lyödä

tapin pois. Sitten hän kehoitti esimiestä keittämään kalaruokaa,

jommoista vain hän osasi valmistaa.

Tähän tarkoitukseen valittu, palasiksi leikattu kala, joka ei saa

olla liian rasvaista eikä liian ruotoista, heitetään suunnattoman

suureen kattilaan. Lisäksi sekotetaan pari kourallista sipulia.

Oikeastaan on koko taito siinä, että osataan saada aikaan oikea seos,

mikä asiaan perehtymättömälle ei suinkaan ole helppoa.

Tästä oivallisesta ruokalajista nautti Timar itse uskomattomia

annoksia.

Mutta kun hyvää viiniä vuotaa ja kalaruokaa keitetään, kuinka silloin

mustalaiset pysyisivät poissa?

Ei aikaakaan, niin ilmestyi joukko ruskeita soittajia paikalle. Nämä

alkoivat, cymbalin lyöjän asetuttua istumaan erään korin päälle,

soittaa tuttua kansanlaulua:

"Jaj de szabad ez a húr!

Majd megfizet ez az ur!"

[Oi, kuinka soitto soi!

Ken herra on, hän maksaa voi!]

Mutta kuinka voisi tanssi puuttua sieltä, missä on mustalaisia,

punaposkisia tyttöjä ja iloisia, vilkkaita poikia? Tuossa tuokiossa

oli maalaistanssit pystyssä jäällä, ja siellä oli iloa ja eloa.

Kaislatulien ympärillä tanssivat hoikat parit kuningas Davidin

tanssia suuresti riemuiten ja ennenkuin Timar huomasikaan, veti eräs

nuori, kaunis tyttö hänet mukanaan pyörteeseen.

Timar tanssi.

Kauniissa talviyössä loistivat ilotulet laajalti jään yli.

Tätä ilonpitoa kesti aina puoliyöhön asti.

Kalastajat olivat sillävälin kantaneet jäännökset saaliista

varastohuoneeseen. Iloiset ihmiset erosivat vihdoinkin huudettuaan

voimakkaasti "eläköön" juhlan toimeenpanijalle, anteliaalle herra von

Levetinczylle.

Timar jäi paikalle siksi kunnes Galambos oli huolellisesti pakannut

fogaschikuninkaan laatikkoon jään ja heinän väliin ja naulannut

laatikon kiinni. Senjälkeen laatikko vietiin linnaan ja asetettiin

vaunuihin, joissa Timar oli saapunut, ja kuskin käskettiin

olemaan valmiina ajamaan kivien ja kantojen ylitse Komorniin.

Kalalähetyksissä ei saa viivytellä.

Itse hän kirjoitti sillävälin Timealle. Kirje oli kirjoitettu

sydämelliseen, milteipä iloiseen sävyyn. Hän kutsui Timeaa kalliiksi

vaimokseen ja kuvaili tälle suuremmoista näytelmää jäätyneellä

Balatonjärvellä, kuvaili hirvittävää jäärailoa. (Sen hän jätti

mainitsematta, että hän itse oli ollut niin lähellä "rianas'ta").

Senjälkeen hän kuvaili kalastusta kaikkine iloisine pikkuseikkoineen

ja lopetti kertomalla yöllisestä juhlasta. Hän kertoi myös, miten

hän itse oli huvitellut ja miten vallaton hän oli ollut, olipa hän

uskaltanut tanssiakin nuoren, kauniin talonpoikaistytön kanssa.

Sellaisia iloisia kirjeitä kirjoittelevat joskus ihmiset, jotka

kulkevat itsemurha-ajatuksia kantaen.

Kun kirje oli valmis, vei hän sen kuskille.

Vanha esimies oli vielä alhaalla.

"Menkää nyt kotiin, Galambos", muistutti häntä Mikael; "te olette

varmaan väsynyt!"

"Minun on ensin mentävä laittamaan tulia uudelleen jäälle", vastasi

ukko sytyttäen piippunsa; "sillä väkevän kalanhajun houkuttelemana on

jokainen kettu ja karhu ympäristön metsistä kulkeva näiden avonaisten

avantojen luo kalastamaan omin päin. Siellä ne sitten istuskelivat

väijymässä pinnalle uskaltavia kaloja ja sieppaamalla ne itselleen

pelästyttävät ne toisetkin kalat."

"Ei, antakaa kaikin mokomin tulen olla sinänsä", sanoi Mikael.

"Minä kyllä olen vartioiva. Minä valvon usein öisin. Minä menen

kylkirakennuksen luo ja laukaisen pyssyni; kun nelijalkaiset

kalastajat kuulevat laukauksen, lähtevät he heti paikalla tiehensä."

Nämä sanat kuultuaan rauhoittui vanha kalastaja. Hän jätti isäntänsä

Jumalan haltuun ja riensi kotiinsa.

Kuuro viinitarhuri, ainoa mies, joka paitsi Mikaelia oli talossa, oli

aikoja sitten jo nukkunut. Kuuroutensa lisäksi oli hän tällä kertaa

lisäksi saanut ankaran humalan hyvästä viinistä. Saattoi olla aivan

varma siitä, ettei hän antaisi häiritä yörauhaansa.

Timar meni huoneeseensa ja sytytti tulen kamiinaan.

Hän ei ollut ensinkään uninen.

Hänen kiihtynyt mielensä ei kaivannut todellista lepoa.

Onhan olemassa toinenkin keino levätä.

Onhan sekin lepoa, kun kylmässä talviyössä asettuu istumaan

sivurakennuksen eteen, avonaisen oven eteen ja katselee hiljaista

luontoa.

Kuu ei vielä ole noussut; vain tähdet loistavat ylhäällä taivaalla ja

alhaalla jääkuvastimessa; niiden välke muistuttaa suuria jalokiviä,

jotka ovat sirotellut sinne tänne sileälle teräslevylle, tai niitä

valoja, jotka Pyhäinmiestenpäivänä lepattelevat haudoilla. Siellä

nähdään Saturnus, Joutsen, Pohjantähti, Arcturus ja Berenice,

uskollinen puoliso.

Timar tuijottaa avaruuteen ja ajatus seisoo hänen aivoissaan. Niin

hän istuu tuntematta mitään tunteita yhtä vähän pakkasesta kuin

sydämensä lyönneistä, yhtä vähän ulkonaisesta kuin sisäisestä

maailmasta. Hän vain tuijottaa. Siten hän lepää.

Kahdestoista luku.